»Kyllä — kyllä sinä — kirottu — taisit jo — viimeisen — hiiresi — niellä. — Tai katsotaanhan — tarkemmin — mitä sinä oot — viimeksi — syönyt. — Ei mutta — sammakonhan — tuolta — näkyykin — sääret — mahastasi — työntyvän — eli linnunpa — taitaakin — olla — koivet ja — nokka. — Etkä sinä — saatana — tälleen — ihmistä — kantapäähän — pistä…»
Kerta alkuun päästyään hän pieksi vielä sittenkin, vaikka käärme oli jo melkein kappaleina. Otti vihdoin ristin ja lähti paluumatkalle.
Kotiin tultuaan hän tapasi pihassa palvelustytön, joka näytti itkeneeltä.
»Jo se nyt sitten Untokin muutti majaa», sanoi tyttö ja katsoi kyyneleisillä silmillänsä, millaisen vaikutuksen hänen surullinen uutisensa teki puhuteltuun.
Vaari jäykistyi Rikkumattomaksi kuvapatsaaksi paikallensa, ja näytti siltä, että jos hän askelenkaan ottaa nyt, niin hän kaatuu. Maahan tuijottavissa, kyynelettömissä silmissä kuvastui niin sanoin kuvaamaton ilme, että sellaista näkee vain hukkuvilla tai niillä, joiden tuska tapailee mielipuolisuuden rajoja.. Mutta lukuunottamatta tätä kaikkea ja yhtä ainoata, pitkää huokaisua, vaari ei ilmaissut tunteitansa muulla tavoin.
»Mihin aikaan Unto kuoli?» sai hän vihdoin kysytyksi.
»Siinä kuuden korvissa se veti viimeisen henkäyksensä.»
»Vai niin… taisi olla ne ajat, kun käärmekin kuoli.»
Tyttö katsoi pitkään vaarin kasvoihin ja ajatteli, että vanhuksen päässä ei ole kaikki kohdallaan, sillä hän ei lainkaan ymmärtänyt, mistä käärmeestä tämä puhui.
»Kaipasi siinä lähtöä tehdessään vaaria puheillensa, mutta kun ette ollut kotona, niin pyysi sanomaan terveisiä», jatkoi tyttö.