»Minkälaisia terveisiä?»
»Käski sanoa teille, että hän kyllä muistaa viedä mummolle vaarin terveiset ja pyysi — mutta se taisi olla hourailua — että vaari puolestansa sanoisi kaakoille hänen terveisensä. Lupasi vielä onkensa, jonka sanoi olevan nuttunsa vasemmassa taskussa tyhjän tulitikkulaatikon ympärille käärittynä, perinnöksi vaarille, että te sillä perintöongella, se kun kuului olevan näpeämpi ottamaan kuin vaarin oma, onkisitte Mäkikaipiosta pian sen oman ison ahvenenne ja tulisitte sinne, minne hänkin menee. Arveli, että hänelle taitaa tulla ikävä taivaassa, ellei myöskin vaari ole siellä.»
Vaari niisti nenäänsä, niin että piha kajahti, eikä sanonut enää mitään; hänelle tuli erikoisen kiire kamariinsa, josta hän ei ennen aamua poistunut. Mutta oven takaa kuului kaiken iltaa ja myöhään yöhön asti niin rajua nyyhkytystä, että nyt vasta oikein ymmärrettiin, kuinka suuri hänen rakkautensa Untoon oli ollut, ja arvattiin, että hänen surunsa mahtoi olla niin pohjattoman syvä, ettei hän tällä kertaa jaksanut mennä kuolinhuoneeseen pientä ruumista katsomaan.
VI
Kummittelee…
Ilmiö sinänsä ei suinkaan ollut mitään uutta eikä outoa, päinvastoin. Mutta vallan käsittämätöntä oli se, että kastetun, mutta ripillä käymättömän lapsen, jonka mahdolliset synnit lepäsivät vielä kummien hartioilla, kuoleman jälkiseuraamuksena kuului kummittelevan Kuuselan talossa. Asiaa ei tahdottu aluksi ollenkaan uskoa, mutta eihän voitu lopulta ajaa valheeksikaan silminnäkijäin yhtäpitäviä vakuutuksia. Useampi kuin yksi yökulkija oli nimittäin talon ohi kulkiessaan elokuun puolipimeinä öinä nähnyt valkoisen haamun hiipivän kuin salaa rakennusten seinustaa pitkin ruumishuoneeseen päin, avaavan aitan oven ja katoavan sisään. Toiset taas, jotka eivät olleet itseänsä haamua nähneet, väittivät huomanneensa aitan oven raoista jonkinlaista valon kumotusta kiiluvan. Mutta kun nämä, kuten useimmat yökulkijat, tiesivät liikkuvansa enemmän tai vähemmän luvattomilla asioilla, olivat rohkeimmatkin heistä niin arkoja, etenkin kun oli kuollut kartanossa, että lähemmän tuttavuuden tekeminen moisen näyn kanssa ei tullut kysymykseenkään.
Kierreltyään ja kasvettuaan kuin vierivä lumipallo kulkeutui huhu kylältä viimein myöskin Kuuselan talon isäntäväen korviin. Äidin sydämelle näin aavistamatta vieritetty paino oli raskaampi kuin kaikki edelliset, sillä tämä pyrki horjuttamaan sitä uskoa, joka yksin voi antaa lohtua suuressa surussa, että lapsen sielu on iäisen rauhan ja onnen maassa. Isä, jolla lienee ollut omat ajatuksensa, päätti ottaa tarkan selon, ennenkun ilmaisee mielipiteensä asiasta.
Jo saman päivän iltana, kun vanhemmat olivat huhun kuulleet, asettuivat he pitämään vartiota. He istuivat makuukamarinsa, akkunan pielissä, isä toisella, äiti toisella puolen, ja heidän silmänsä olivat värähtämättä luotuina ruumisaitan oveen.
»On tämä nyt, tämä tämmöinen vieras, odotettava — ihan sydän pakahtuu», vaikeroi äiti kyyneleet silmissä. »Hui!… Mikä musta se siinä akkunan ohi vilahti?»
»Yökkö tuo lie ollut», sanoi isä.