»Vaari-rukka… Minä olenkin itsekseni ihmetellyt, että eikö sillä mitään kaipausta olekaan, kun ei ole kertaakaan käynyt Untoa katsomassa; mutta nyt minä ymmärrän, nyt minä ymmärrän… Virkoitko sille mitään?» kysyi äiti.
»Aikani katseltuani hiivin sanaakaan virkkamatta hiljaa pois ja varoitan sinuakin olemaan näistä isä-vanhan öisistä käynneistä mitään vihjailematta», sanoi isä.
»Niin, hänelle itselleen, sen minä toki käsitän. Mutta kyllä on kuitenkin saatava kylälle oikea tieto asiasta, sen vaatii jo lapsemme muisto ja talon mainekin.»
Vanhemmat laskeutuivat levolle äskeistä paljon kevyemmin mielin.
* * * * *
Varhainen elokuun sunnuntaiaamu oli tuskin valjennut, kun vaari nousi unettomana vuoteeltansa, pukeutui pyhävaatteisiinsa ja hiipi ruumisaittaan, ottaen hatun päästänsä kuin kirkossa. Korokkeella aitan peräseinällä oli tällä kertaa pienehkö, valkoinen ruumisarkku. Hän avasi sen kannen ja alkoi toimittaa samaa palvelustansa kuin edellisilläkin käynneillänsä. Laskettuaan vihdoin vainajan pään sylistänsä valkoiselle vuoteelle hän katsoi vielä ison aikaa kalpeita kasvoja ja pisti lopuksi pieluksen alle kaakon pesästä keräämiänsä untuvia kuin pehmikkeeksi ja muistoksi viimeiselle matkalle.
»Herran haltuun, Herran haltuun Ja sanohan mummolle terveisiä, että tulee se täältä vaarikin, kun joutuu.»
Suljettuaan arkun kannen vaari poistui aitasta ja lähti kiirein askelin Mäkikaipiolle kuin jotakin paeten. Lammelle tultuaan hän istui tutulle kivellensä ja tunsi rinnassaan kuin suunnatonta painoa, joka vapauteen pyrkien vapisutti hänen ruumistansa niin, että hän ei jaksanut enää pidättäytyä. Mutta tätä sulun purkautumista ei ollut lupa nähdä muiden kuin kaakkojen..
Huomaamatta ajan kulkua ja auringon kohoamista, vaari istui siinä. Yhtäkkiä alkoi hänen korviinsa kantautua hiljaisena hyminänä kirkonkellojen kaukaista soittoa, joka oli kuin Unto-vainajan ilmojen kautta lähettämä viimeinen tervehdys. Vaari polvistui kivelle, paljasti päänsä ja alkoi vapisevalla äänellänsä veisata hautausvirttä. Samalla hän hengessänsä näki nuorten poikain kantavan valkeilla liinoilla valkoista arkkua kalmiston tietä myöten ja laskevan sen hautaan suuren koivun juurelle mummo-vainajan mustan arkun viereen.
Virren lopetettuaan vaari istuutui jälleen, ja hänen rintansa tuntui nyt kevyemmältä ja avartuneemmalta. Sulkien kasvot käsiinsä hän vaipui muistelemaan Unto-vainajan kera tekemiänsä yhteisiä onkimatkoja ja miettimään elämän syviä arvoituksia. Ja tuntuipa tällöin, kuin Unto ei olisikaan haudassa, vaan istuisi siinä hänen sivullansa onkivapa kädessä, nakellen kaakoille ahvenia, puhua pilpattaen ja nauraa heläytellen. Mutta kun hän nopeasti vilkaisi kupeellensa, katosi poika kuin sumu, ollen samalla vilahtavinaan jossakin kaukana vastaisen vuoren laella.– –