* * * * *
Kun Kuuselan talossa iltapäivällä vietettiin vainajan hautajaisia, herätti vaarin poissaolo haudalta ja pidoista paheksuvaa huomiota.
»Ei tainnutkaan tämä tänäinen toimitus olla vaarin sydämelle niin syvä leikkaus kuin olisi odottanut», arveli muuan hautajaisvieraista.
»Ukolla on omat tapansa, mutta jos tunnen Anttia oikein, niin luulen, että hän seisoi tänään hautaa likinnä. Ja luulenpa lisäksi, että kun meidän muiden leikkaukset ovat aikoja arpeutuneet, tihkuu Antin haava verta vielä», sanoi toinen puolustaen.
VII
Unto-vainajan hautajaisten jälkeen vaari istua könötti Mäkikaipion rannalla melkein joka päivä, satoi tai paistoi. Kevätkesällä miltei olemattomiin häipynyt halu ison kalan saantiin oli leimahtanut jälleen kiihkeäksi intohimoksi. Monet, jotka aiemmin olivat ylimielisesti hymyilleet vaarin lapsellisille kalastusharrastuksille, katselivat nyt tapahtuneen tosiasian valossa hänen pyrkimyksiänsä toisin silmin ja olivat mitään puhumatta. Kuitenkin oli niitäkin, jotka säälistä vanhukseen koettivat järkisyillä taivuttaa häntä luopumaan turhasta, sielua ja ruumista rasittavasta puuhasta, selittäen pojan kalan saannin, käärmeenpureman ja siitä johtuneen kuolemantapauksen vain sarjaksi pelkkiä sattumia. Mutta heidän vakuuttelunsa eivät kyenneet hituistakaan horjuttamaan vaarin vuorenvankkaa uskoa asiaansa, varsinkin kun hänestä tuntui, että näiden omankin vakaumuksen laita lienee ollut niin ja näin.
Hauta ison koivun juurella veti nyt vaaria puoleensa kaksin käsin, ja ainoat kiinnipitäjät tällä puolen olivat enää vain lammen kaakot — kunnes tämäkin viimeinen side katkaistiin.
Hänen onkiessaan eräänä syyspäivänä alkoi sydänmaata kaiuttaa etäältä kuuluva koirien haukunta, jota kumeat pyssynlaukaukset silloin tällöin säestivät. Nämä sotaiset äänet tulivat suoraan lampea kohti, eikä aikaakaan, kun pari suurta jäniskoiraa näkyi jo hännät heiluen nuuskivan rantakallioilla. Kutsumattomien tulokkaiden ilmaantuminen hänen pyhitetylle alueelleen katkeroitti vaaria ja pelottikin hiukan kaakkojen puolesta. Vaan ehkäpä metsämiehet ovat jo kääntäneet kulkunsa toiselle suunnalle, koki hän rauhoittaa itseänsä, kun koirat olivat metsään kadonneet eikä muutakaan jälkeä metsästäjistä enää näkynyt eikä kuulunut. Mutta kun hän hetken kuluttua sattumalta vilkaisi sivullensa, huomasi hän rannalla jonkun matkan päässä oudon herrasmiehen tähtäävän kaakkoja, sormi liipasimella.
»Älä ammu!» parkaisi hän niin sydäntäsärkevästi kuin olisi oma henki ollut uhattuna.
Tähtääjä, joka ei ollut huomannut rannalla istujaa, hätkähti, samassa pamahti laukaus, ja veden pinnalla lintujen äskeisellä uintipaikalla kellui nyt enää vain joku valkea höyhen. Ruudin savun leijaillessa ilmassa vaaleana pilvenä seurasi tuokio niin syvää hiljaisuutta, että vaari kuuli sydämensä rajut lyönnit.