Kysyjä jätti pöydälle kuparirahan ja poistui, mutta pyörsi eteisestä takaisin kysäisemään:
»Voipi kaiketi isännän neuvoon luottaa — meinaan: eihän teillä liene ketunhäntä kainalossa?»
»Ketunhäntä!»
Ukko muuttui kasvoiltaan tuhanharmaaksi ja hänen suupielensä alkoivat nytkähdellä.
»Ketunhäntä!… Minä olen päästänyt lumoista satoja peltoja ja voin lumota ne jälleen, niin ettei itse pelsepuupi kykene niitä pelastamaan. Minä peräytän äskeiset sanani: kirottu olkoon peltosi, älköön siitä kohotko ainoaa oljenkortta. Mene nyt — ja mitäs tänne tulitkaan, kun et kerta usko. Mitä sinä viivyttelet? Minun ei tarvitse kuin kolmasti viheltää, ja siinä tuokiossa on tämä kamari tupaten täynnä vanhaa väkeä, joka muutamassa silmänräpäyksessä lennättää sinut kuin höyhenen seitsemän kirkon yli.»
Miehen rynnätessä kauhistuneena ulos ukko otti hänen pöydälle jättämänsä lantin, sylkäisi halveksien siihen ja nakkasi pakenijan perään eteisen lattialle.
Ukko oli niin tuohtuneella päällä, että kukaan ei uskaltanut mennä hänen luoksensa hetken aikaan. Viimein meni vastaanottohuoneeseen mies, jonka vasen poski oli näöltään kuin paistettu lantun puolikas, sulkien silmän ja kiskoen suun ja koko naaman toiselle puolelle kuin kampelalla.
»Mitä sinulla on asiaa?» kysyi ukko kärtyisästi.
Mies katsoi kummeksien ukkoon toisella silmällään, viittasi poskeensa ja sai vaivoin puoleksi umpeen menneestä suustansa:
»Hammas.»