Vastausta antamatta Eenokki näytti taistelevan kahden tulen välissä.
»Sinulla ei ole siellä muuta tehtävää turkkisikin kun on jo nurinpäin — kunhan valmiiksi muistat hypätä tasajalkaa kirkon kynnyksen yli, ettet jää jalastasi loukkuun, etkä kättele ketään, vaikka siellä on käsiä tuhansittain ojossa tulijaa kohti. Seisot vain hiljaa kirkon ristikäytävällä niin kauan kun minä kyselen alttarilla vanhalta väeltä aarteen uhria», jatkoi ukko.
»On tuo vähän kaameata näin meikäläisen luonnolle. Etteköhän uskaltaisi yksin mennä?»
»Uskaltaisi!… En kait minä sinua, körilästä, ratokseni kaipaa, mutta tämän asiasi takia sinun on itsesi oltava mukana.»
»Tiukat on paikat. Ei taitaisi teillä olla mitään muuta keinoa?»
Nähtävästi odottaen tämän tapaista ehdotusta ukko vaipui jälleen mietteisiinsä.
»Oletko sinä varma siitä, että aarteen haltija, sotaherra, kuoli miekan terään?» hän kysyi, ikäänkuin olisi saanut kiinni toisen, helpommin liestyvän langan päästä.
»En pane sormeani kirjan päälle, mutta muuten olen varma», vastasi
Eenokki.
»Hyvä on. Tässä sinun asiassasi on pantava kova kovaa vastaan, on seurattava vanhaa Mooseksen lakia: silmä silmästä, hammas hampaasta. Haeksi hautuumaalta pääkallo ja nykäise leukaluusta kaksi hammasta, joista toisen pudotat aarrelähteeseen ja toista kannat taskussasi. Jos kattila ei kohoa sinulle, niin ei se tule toisellekaan.»
»Onhan tuo edes hyvä, ettei toiselle», sanoi Eenokki hiukan pettyneenä ja antoi ukolle hopearahan palkkioksi neuvosta.