Kun päivä oli jo iltaan kallistumassa jäi Eenokki ja joku muu pitkämatkainen yöksi ukon taloon. Toisekseen heitä pidätti uteliaisuus nähdä, miten ukko menettelee hulluja parantaessaan.
Kyseltyään kamarissaan mielisairaitten kuljettajilta yhtä ja toista näitä koskevaa ukko meni tupaan, pysähtyi mielipuolen eteen ja pienillä, terävillä silmillään katsoi suoraan tämän silmiin. Hullu taivutti kätensä ylös ja sormet koukussa kuin kotkan kynnet näytti haluavan ensi työkseen repiä silmät ukon päästä. Mutta kun ukko yhä silmää räpäyttämättä tuijotti häneen, alkoivat naisen kädet hiljaa vaipua alas ja retkahtivat viimein voimattomina kupeille, samalla kun hän ukon katsetta vältellen alkoi vapista kuin vilussa. Muitten tuvassa olijain kauhuksi ukko alkoi päästellä mielisairaan siteitä auki. Vapauduttuaan köysistänsä nainen näytti saavan jonkun verran takaisin entistä tarmoansa. Kyykistäen kissamaisesti notkeaa varttansa hän näytti aikovan salakavalasti hyökätä joko ukon kimppuun tai ovesta ulos.
»Seis!» kiljahti ukko niin musertavalla äänellä, että nainen lysähti hervottomana penkille istualleen kuin olisi saanut iskun niskaansa.
»Tule tänne!» komensi taas ukko niin käskevästi, että nainen vastustelematta totteli. Rantaan tultua hän kehoitti saattaja miehen lykkäämään veneen vesille ja istumaan airoihin, asettuen itse mielisairaan kera seisomaan keskelle venettä. Jonkun matkaa rannasta edettyä hän äkkiarvaamatta tyrkkäsi hullun päistikkaa järveen. Ensi säikähdyksestä toinnuttuaan uimataitoinen nainen alkoi räpilöidä rannalle. Maalle päästyään hän näytti häpeävän jotakin, ollen niin uupunut, että hänet oli taluttaen saatettava lämpimään tupaan. Saatuaan kuivaa yllensä nainen vuoteelle laskeuduttuaan nukkui pian rauhaisaan uneen.
Myöhemmin, pimeän tultua ukko otti kamarin seinältä panostetun pyssyn ja meni saunaan, jonne toinen, seinähullu oli suljettuna. Vieraitten jännittyneinä seuratessa ukon öisiä puuhia alkoi saunasta kuulua ukon ja mielipuolen hirveätä ärjyntää, niinkuin kaksi vihaista petoa olisi tapellut keskenään. Yhtäkkiä katkaisi melun voimakas paukahdus, jonka jälleen pimeässä saunassa vallitseva kuoleman hiljaisuus tuntui ulkona olijain mielestä vielä kammottavammalta.
»Jokohan ampui miehen kuoliaaksi?» arveli joku vieraista.
»Vielä mitä. Se on ukon tapa parantaa hulluja, näinikään säikäyttämällä palauttaa sekaantunut veri asemilleen», tiesi toinen. »Kerran kuuluu tyrkänneen nöyräpäisen pajassaan palavaan ahjoon.»
VII.
Seuraavana aamuna Eenokki lähti paluumatkalle, lähimpänä päämääränään kotipitäjänsä kirkonkylä. Välttääkseen herättämästä huomiota ja kiusallisia kyselyjä matkastansa hän yöpyi erääseen saunaan, söi eväskontistaan iltasensa ja paneutui penkille maata.
Levottoman yön jälkeen Eenokki oli jalkeilla jo hyvin varhain, kulkien kiertoteitse hautuumaata kohti. Kavuttuaan matalan kiviaidan yli kalmistoon hän hiipi ristien keskellä arkana kuin se, joka tietää liikkuvansa luvattomilla teillä. Oli hiljaista, ainoastaan joku ruostunut rautakoriste jossakin ristin nenässä kirahti tuulen liikuttamana sydäntä vihlaisevasti.