Yhtäkkiä Eenokki pysähtyi ja sydän kurkussa vilkuili ympärilleen: kuului puheen hyminää jostakin, mutta mitään puhujaa ei näkynyt. Tarkemmin kuunnellen ääni tuntui tulevan maan sisästä. Taivas varjelkoon! Haastavatko kuolleet keskenään haudoissansa? Eenokki oli jo lähtemäisillään pois tästä kammon paikasta, kun hän huomasi multaa heitettävän maan sisästä, jolloin hänelle kirkastui totuus siinä silmänräpäyksessä: haudankaivajia. Hän hiipi likemmä ja piiloutui erästä hautakumpua ympäröivän tiheän pensaikon suojaan, josta saattoi nähdä pitkässä, yhteisessä haudassa työskentelevät miehet ja kuulla heidän puhelunsa. Toinen näkyi olevan itse suntio ja toinen muuan pitäjäntuvassa asuva Matti-niminen loismies. Samalla kun Eenokin olo tuntui turvallisemmalta elävien ihmisten läheisyydessä, hän toivoi näin sattuman avulla päässeensä askeleen päämääräänsä likemmäksi. Yhteisten hautojen partailla hän oli usein nähnyt mullan mukana nakeltuja pääkalloja ja muita ihmisluita.
Vanhuksen seuratessa tarkasti jokaista lapiopistoa näkyi hautuumaan portilta tulevan muuan mies haudankaivajien luo.
»Ette sitä tekään ole Vehniän Pekan unia vedelleet», sanoi mies pysähtyen haudan partaalle.
»Saa sitä täällä kerta vielä Pekankin unia vedellä», vastasi suntio.
»Saapi kaiketi, saa siellä tarpeekseen unta, uneliaampikin, lepoa laiskempikin», myönsi mies.
»Saa, joka saa — rikas ja tuo muu ylhäinen», väitti Matti. »Tämä yhteinen kansa se ajetaan ylös haudastakin kesken uniaan… Kas niin! Siinäpäs pätkähti taas luu poikki.»
»Niinpähän kuului rouskahtaneen.»
Hetken vaiettua sanoi haudan partaalla olija kuin ohimennen:
»Riston Matleena se kuuluu kyöpelin nähneen.»
Miehet jatkoivat vähän aikaa työtänsä, pysäyttivät sitten kaivunsa ja lapioihinsa nojaten katsoivat ylös.