»On tuo vähän häpeällistä tälle luomisen herralle alistua niin vaan alamaistensa holhouden alaisiksi. Minä olen vain oppimaton maamoukka, mutta rohkenen ehdottaa, että joku miehinen mies peittäisi vaatteella naamarustinkinsa ja kätensä ja kantaisi aitan lattialle litteän paaden. Sen päälle tuotaisiin tuolta karjatarhasta kuivaa suoturvetta, joka sytytettäisiin kytemään. Niinikään olisi ulkopuolelle ympäri aittaa sytytettävä toisia suoturpeita. Sittenpähän nähtänee, minkä äjäkän tuo antanee… Olen puhunut.»
Ehdotus osoittautui käytännössä erinomaiseksi: ampiaiset olivat kuin pois pyyhkäistyt. Ainoastaan silloin tällöin pistäysi joku yksityinen vakoilija tutkimassa asiaintilaa mahdollisesti hyvinkin lähellä piileskelevästä vihollisleiristä.
Tuomari istui papereineen ulkona pienen pöydän ääressä, ja aitasta savun seasta kuului isännän valitsemien luotettavien arviomiesten tukahtuneita huutoja kuin manalasta.
»Yksi nelikko hienonnettua kessutupakkaa.»
»Jaha — yks hieno kessutupakka», toisti tuomari tavaran nimen, ennenkun kirjoitti sen huutokauppakirjaansa.
Ulos tuotua tupakka samoinkuin muutkin tavarat tutkittiin tarkoin ennen myömistä, ettei meneteltäisi tavaroihin mahdollisesti kätkettyjä rahoja. Koko huutokauppa muodostuikin oikeastaan vain jännittäväksi, tuntemattomassa kätkössä olevien rahojen etsinnäksi.
»Viisi ja puoli paria vanhoja kenkäronttosia», kuului taas savun seasta arviomiesten huutoja.
»Tervaa — noin puoli nelikkoa.»
»Kaksi paria puisia ryynikiviä.»
»Yksi siankaukalo.»