»Tuohikontti.»
»Tuohituppi ja visapääpuukko.»
»Tulukset.»
»Lehmänkello.»
»No soitta sitä», pisti leikkiä totinen tuomarikin.
»Ei oo kieltä.»
»Mikä se lienee tuo?»
Luukusta lensi alas isonpuoleinen havaslankakerä, jonka kimppuun perilliset hyökkäsivät kuin sudet haaskalle. Tässä oli toki toivoa. Lankakerien sisällä ja muissa yhtä kummallisissa paikoissa ne Eenokin tapaiset rikkaat rahojansa säilyttivät, johtaakseen varkaat harhaan. Hätäisimmät perilliset ehdottivat, että viillettäisiin kerä auki terävällä veitsellä, mutta toiset eivät siihen suostuneet, peläten kalliin sisällön vahingoittuvan, minkä vuoksi lanka oli kerittävä toiselle kerälle.
Alkuperäisen kerän pienetessä pieneni perillisten toivo, ja kun lopuksi vierähti maahan ohut paperiin kääritty liuska, supistui se melkein olemattomiin. Välinpitämättömästi otti joku »pohjallisen» maasta.
»Vaimoihmisen potretti!»