»Savua on, että on tukehtua», kuului vastaus.
»Hm… Noita aarteitaankohan tuo Eenokki-vainaja lienee näin monien lukkojen ja telkien takana säilytellyt vai ampiaisia ja rottia?» huomautti joku irvihammas.
»Kettua se on siellä säilyttänyt», kivahti muuan perillisistä.
Kun molemmat aitat olivat tyhjennetyt, lähdettiin Möyrylään samaa polkua myöten, jota Eenokki-vainaja aikoinaan oli niin monta kertaa taivaltanut.
Kulkue oli kuin pitkä hautajaissaatto. Eellinnä käveli isäntä sangen murheellisen näköisenä, hänen jäljessään tuomari kirjoineen ja poliisi kalisevine sapeleineen. Sitten seurasivat köyhät, surevat omaiset ja jälkijoukkona muu yleisö, usean kasvoilla iloinen päivänpaiste ja huulilla hyvinkin kevyet sanansutkaukset. Pikkupojat olivat kiirehtineet edeltäpäin ottamaan joukkoa vastaan puukelloa soittaen, kuten hautajaissaattoa ainakin.
Avainten puutteessa piti täälläkin murtaa ovet auki. Arviomiehet menivät ensin alikertaan, huudellen siellä olevien tavaroiden nimiä.
»Paloaatra.»
»Oksakarhi.»
»Viitake ja sirppi.»
»Puuvartinen rautakoukku.»