Seuraavana päivänä Karstan maatessa sängyssään aamiaislepoansa pysähdytti muuan Viipurin puolen mies, rättiukko, nelipyöräiset vankkurinsa räätälin mökin eteen. Tupaan tultuaan iloinen veitikka lointeli:
»No, räätäil, a vieläk sie oot lotjallais? Nouse ylös kauppoi tekeen… On kivkuppii, säntii, savkukkoi, tinakukkoi, neuloi naskalei, viipurinrinkelii, vesrinkelii, sämpylöi, renikoi, orehtii, hokmannii, pirunpihkaa — a mitä vaan.»
»Eipä tässä satu olemaan liikoja rahoja», sanoi Karsta, nousten istualle sängyn laidalle.
»A mie näen ja arvaan sen. Mut eik sul o resui, räätäilmiehel?»
Karsta muisti Eenokki-vainajan huutokaupoista ostamansa rääsyt ja otti ne nurkasta esiin.
»Mitäs näistä annat?» kysyi räätäli.
»Hyhhyh!… Niis tuntuu olevan joukos kaikenmoist muutakin tavaraa», sanoi rättiukko, punniten vaatenippua kädessänsä. »A ota pois viipurinrinkel. Syöt sen, lihot — onkin naamais kuin Väinämön kannel.»
»Se on liian vähän», tinki Karsta.
»Vähän!… No mie paan silmäin kiin ja lupaan sul kaks. Toisen syöt itse, toisen annat mammalle, kullalleis.»
Kun Karsta vieläkään ei näyttänyt olevan halukas kaupantekoon, lisäsi kauppias: