"Niin", lausui hän ääneen. "Herra vuorineuvoshan tietää kaikkein parhaiten, että teillä tosiaankin on paljon sanomista napapiirin pohjoispuolella ja koko joukon eteläpuolellakin. Asiantuntijana voin melkein vakuuttaa herra vuorineuvoksen yhtiöllä olevan siellä niin paljon sananvaltaa, että muitten sanominen rajoittuu olemattomiin."
Vuorineuvos Borgman naurahti lyhyesti, mutta sydämellisesti.
"No, no, ei nyt sentään niin pitkälle mennä", sanoi hän. "Kai siellä sentään muillakin on yhtä ja toista määräämistä. Mutta, puhuakseni vilpittömästi, paljonhan siellä on minullakin muistettavaa, valvottavaa ja varteenotettavaa. Kolmekymmentä vuotta sitten, herra metsänhoitaja, oli asianlaita toinen: minä muistan sen vielä niin verrattoman hyvin. Paljon, paljon työtä, vaivaa ja unettomia öitä on tarvittu, ennenkuin on päästy siihen, missä nyt ollaan."
Vanha vuorineuvos näytti vaipuvan syviin, mieluisiin mietteisiin, ja Gyllenmarck katseli aikansa kuluksi tummuneissa, sokeissa, kullatuissa puitteissa seinillä olevia kuvia. Ne olivat samanlaisia suuria porvareita kuin hänkin, joka istui kirjoituspöydän takana, jäykkäniskaisia, vakavannäköisiä tyyppejä, joiden paras miehuus oli saattanut olla joskus 1850-luvun vaiheilla, miehiä, jotka olivat kuljettaneet ulkomaille tervaa ja tuottaneet sieltä suolaa, kankaita, kahvia ja tupakkaa, kunnes uusien aikojen tullen sijoittivat varansa laajempiin, tuottavampiin yrityksiin. Gyllenmarck oli näkevinään, kuinka he sunnuntaisin vakavina ja hitaasti, korkea kaulus kaulassa ja korkea silkkihattu päässä, kulkivat kirkkoon, salaperäisinä, äänettöminä ja juhlallisina, köyhemmän väen kunnioittavasti heitä tervehtiessä ja antaessa heille tietä.
"Ne ovat kaikki omaisiani", virkahti vuorineuvos, heräten mietteistään. "Tuo tuolla on isäni, kauppaneuvos Borgman, tuolla isoisäni, kapteeni, nämä taas kaksi veljeäni, molemmat kuolleet jo toistakymmentä vuotta sitten, tässä sisareni mies, konsuli Nessler. Isäni, me kaikki veljekset ja lankoni perustimme Kannanlahti-yhtiön, nyt olen vain minä perustajista jäljellä. Yhtiö perustettiin veljeni Fredrikin aloitteesta, hän oli oivallinen laskumies ja muutenkin sellainen, joka katsoi eteensä, ja teidän on tunnustettava, herra metsänhoitaja, että laskut eivät ole pettäneet."
Gyllenmarck nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi ja vuorineuvos hymähti ihastuneesti. Hän aikoi jatkaa, mutta ehätti samalla itsensä.
"Mutta minähän kulutan suotta aikaanne, herra metsänhoitaja", sanoi hän. "Suokaa se anteeksi vanhalle miehelle. Teillä on minulle tietysti jotakin asiaa, ja minä istun tässä ja puhun omiani. Siis — antakaa kuulua!"
Nyt se siis täytyi purkaa esiin, yht'äkkiä ja valmistamatta, juuri kun hän oli ennättänyt syventyä toisiin asioihin. Gyllenmarck vilkaisi vuorineuvokseen ja selvitti ääntään. Hänen täytyi sanoa sanottavansa lyhyesti, täsmällisesti ja johdonmukaisesti. Vuorineuvoksen täytyi yhdellä kertaa saada täysi selvyys siitä, mistä oli kysymys.
"No, herra metsänhoitaja, antakaapa kuulla, mitä teillä on sydämellänne. Ovatko metsänhakkaajamme taas rikkoneet määräyksiänne vastaan? Te, herrat metsänhoitajat, tuotatte meille vuosittain enemmän vaivaa kuin koko muu yritys yhteensä."
Ei, siitä ei ollut kysymys. Gyllenmarck piti kyllä huolen siitä, että hänen hoitoalueessaan kaikki tapahtui niinkuin pitikin.