Vuorineuvoksen harmahtavissa silmissä näkyi veitikkamainen kimallus.
Kova järjestys on aivan paikallaan. Mutta mistä sitten on kysymys?
Eikö herra metsänhoitaja voi purjehtia esille kysymyksineen.
Gyllenmarck puhui. Hän kertoi asiansa lyhyin lausein, tyynesti, järkkymättä ja johdonmukaisesti. Jokainen lausuttu sana sattui asian ytimeen. Herra vuorineuvoksen täytyi avata silmänsä näkemään, mitä siellä pohjoisessa oikein tapahtui hänen nimessään. Viimein hän tuli Matti Niemelään. Oliko todellakin tarkoitus muutaman päivän koronmaksuviivytyksen takia saattaa mies suoraan mierolle? Eikä tämä suinkaan ollut ainoa tapaus, tämä oli vain lähinnä häntä, mutta hän saattoi ulkomuistilta luetella kymmeniä samanlaisia.
Herra vuorineuvos kuunteli tarkkaavaisesti, naputteli paperiveitsellä pöydänkantta, teki väliin jonkun kysymyksen tai huomautuksen, kehoitti toistamaan jonkun tapauksen ja kuunteli sitten taas. Kun tuli puhe Erik Wegeneristä, naurahti hän lyhyesti ja kuivahkosti, ja kun päästiin Matti Niemelään, pani hän paperiveitsen kokonaan syrjään ja kuunteli yhä jännittyneempänä. "Mitä herra Wegener & K:nien asioihin tulee", lausui hän, kun Gyllenmarck oli päässyt loppuun, "voimme ne tyynesti ja omantunnonvaivoitta sivuuttaa. Koko yritys oli alunpitäin hullulle pohjalle rakennettu. Herrat Wegener & K:nit saisivat olla kiitollisia siitä, että saivat niinkin paljon omaisuudestaan kuin saivat. Jos he vuoden vielä olisivat jatkaneet, eikä Kannanlahti-yhtiö olisi tarjonnut välitystään ja antanut heidän omaisuudestaan, mitä siitä suinkin — huomatkaa tämä, herra metsänhoitaja, — voi antaa, olisi ehdoton, nolo vararikko ollut edessä. Vai olisiko ollut liikemaailmassa vallitsevien periaatteiden mukaista, että me olisimme luopuneet liikkeestämme, että joku toinen saisi hyötyä?"
Ei, se Gyllenmarckin täytyi myöntää.
"Ja kaiken lisäksi Wegener & K:nit tiesi varsin hyvin, millaisen kilpailijan se tulisi kohtaamaan".
Gyllenmarck myönsi senkin.
Mutta mitä sitten muihin asioihin tuli, niistä oli väitetty maailman alusta asti ja tultiin edelleenkin väittelemään, ja suurin piirtein tulisi kaikki kuitenkin pysymään ennallaan. Kyllä herra vuorineuvos ne asiat tunsi, kyllä hän oli saanut kuulla vaikka minkälaisia oppeja. Kannanlahti-yhtiö oli hänelle kuin lapsi. Hän oli sitä ensi askelista asti kasvattanut, hoivannut, ohjannut ja vaalinut, ja hänelle tuotti vilpitöntä iloa nähdä, että siitä oli tullut suuri ja väkevä ja ettei sitä mikään tavallinen voima kyennyt kukistamaan. Nyt hän oli vanha ja heikko, mutta yhtiö oli parhaimmissa voimissaan ja se tulisi edelleenkin kasvamaan ja varttumaan. Siitä herra metsänhoitaja sai olla varma. — Oliko herra metsänhoitaja ollenkaan ajatellut, että ne suuret työmiesparvet, joitten hän nyt sanoi häiritsevän luonnon rauhaa — ja tietysti hänen omaa rauhaansa myöskin —, voisivat olla lisäämässä | vaivaishoitolaisten suurta lukua? Oliko hän ajatellut sitä seikkaa, että elleivät ne olisi pohjoisessa, olisivat ne jossakin muualla? Oliko hän ajatellut, että Kannanlahti-yhtiö elätti heidät kaikki ja tuhansia muita lisäksi ja että syy heidän raakaan elämäänsä ei ollut yhtiön, vaan puuttuvan valistuksen? Eikö yhtiö laittanut heille kouluja ja sairaaloita, eikö yhtiö kustantanut omaa järjestysvaltaa rikollisuuden estämiseksi? Vai pitikö herra metsänhoitaja valistuksena sitä, mitä sosialistiagitaattorit heille tarjosivat?
Herra vuorineuvos oli kiihtynyt, noussut istuimeltaan ja mitteli nyt määrämittaisin askelin huoneensa lattiaa edestakaisin, nurkasta nurkkaan.
Hän, vuorineuvos, ei suinkaan ollut mikään yli-ihminen, hän ei ennättänyt kaikkialle. Hän oli sitäpaitsi jo vanha. Olihan saattanut tapahtua, että metsä- tai muissa kaupoissa oli tapahtunut joku väärinkäytös, olihan saattanut tapahtua, että yksi tai toinen talollinen oli joutunut häviölle ja että tämä oli tapahtunut yhtiön metsänostajan kautta. Sitä hän ei voinut kieltää. Mutta sen hän kielsi jyrkästi, että se olisi tapahtunut järjestelmällisesti. Voisihan Kannanlahti-yhtiökin levittää kätensä ja sanoa: "Miks'eivät talolliset katso eteensä!" Voisihan yhtiö hyötyä vaikka miten paljon talollisten valistumattomuuden kustannuksella. Mutta näyttäköön herra metsänhoitaja yhdenkään yhtiön, jolla on niin puhtaat paperit kuin Kannanlahdella. Yhtiö oli aina koettanut ja koettaa edelleenkin saada kunnollisia, rehellisiä miehiä niinhyvin suurempiin kuin vähäisimpiinkin virkoihinsa. Kukaan ei voi kuitenkaan välttää, että saastaisia ja epärehellisiä on tullut joukkoon, mutta kun sellaisia on huomattu, on ne armotta karsittu pois, ja kun väärinkäytöksiä on tapahtunut, on ne heti riennetty korjaamaan, välittämättä siitä, milloin, missä ja kenelle yhtiön puolelta niin on tapahtunut.
Vanha vuorineuvos oli täynnä pyhää kiivautta yhtiönsä puolesta, ja Gyllenmarck tunsi asemansa pahasti horjahtelevan. Herra vuorineuvos puhui niin vakuuttavasti ja loogillisesti, hän oli niin kiintynyt yhtiöönsä, että vaikka Gyllenmarckin huulilla tuontuostakin pyörähti vastaväite, hän sen samassa peruutti tuon suurenmoisen, musertavan painavan vakaumuksen edessä.