Gyllenmarck astui vuorineuvoksen edellä hänen työhuoneeseensa ja istuutui kirjoituspöydän vierellä olevaan nahalla päällystettyyn nojatuoliin.
"Tekö tulette suoraan ylhäältäpäin, herra metsänhoitaja?"
"Tulin tänään aamujunalla".
"Vai niin. Kumma, ettette ole tuon enempää rasittunut. No, mitä sinne ylös oikein kuuluu?"
Gyllenmarck ei ehtinyt vastata. Hänen edessään, kirjoituspöydän takana istui nyt tuo kaikkivoipa, leikitteli taidokkaasti tehdyllä, hopeateräisellä paperiveitsellä ja näytti omistavan kaiken aikansa yksinomaan hänelle.
"No, mitä sinne ylös oikein kuuluu?"
Jokapäiväisin, yksinkertaisin kysymys maailmassa — sellaisen miehen huulilta.
Kultasankaisten silmälasien takaa katseli häntä kaksi kirkasta, eloisaa silmää, jotka vilpittömästi näyttivät iloitsevan kaikesta siitä komeudesta, jonka ne näkivät ympärillään, jonka sukupolvien uuttera, taukoamaton työ vuosikymmenien kuluessa oli luonut. Mutta nuo ystävälliset silmät kuuluivat kuparista valettuihin kasvoihin, joiden poskilihakset jatkuvassa työssä olivat kovettuneet, vaikka suu, harmaiden, miltei vihertäväin viiksien alla, oli luotu alati ja elämän kaikissa eri tilanteissa hymyilemään. Tuossa persoonallisuudessa oli jotakin raskasta ja painostavaa, vaikka uurastus ja yksinkertaiset elämäntavat olivat estäneet liian lihavuuden syntymisen; hiukset olivat valjenneet ja harvenneet, ja lepotilassakin asuivat poistumattomat ajattelemisen uurteet voimakaspoimuisella otsalla. Tuota vanhanakin rautaista, taipumatonta niskaa, voimakkaita kaula- ja ohimosuonia, järkkymätöntä tarmoa osoittavaa leukaa ja tasaisesti kaartuvaa nenää katsellessa lensi Gyllenmarckin mieleen samalla kertaa kuva korppikotkasta, joka yksinäisenä ja ruhtinaallisena leijailee ilmassa, ja vanhasta miehestä, joka on paljon tehnyt työtä ja voittanut vastuksia.
"Olen joskus nähnyt herra metsänhoitajan nimen asiakirjoissa", jatkoi sydämellinen ääni, "ja oletan, että olette sama mies. Olisi intresanttia joskus käydä siellä pohjoisessa, en ole käynyt siellä — odottakaa, se oli silloin kuin yhtiö perustettiin, siis kolmisenkymmentä vuotta sitten — ja meillä on siellä paljon kaikenlaista, niinkuin tiedätte. Mutta minä olen jo auttamattomasti vanhentunut, en jaksa, en jaksa, vaikka kuinka tahtoisin. Täytyy uskoa, mitä muut sanovat."
"Ukko-parka", ajatteli Gyllenmarck jo melkein myötätuntoisesti.