"Heitä pitäisi valistaa", sanoi hän.
"Valista sinä heitä, jos huvittaa. Ennen katastrofia he eivät usko, jälkeenpäin se on myöhäistä."
Erik Wegener ei ollut huono mies, hän oli rehellinen, hän oli oikeudenmukainen, hän teki työtä ahkerasti, hän oli kukistunut, mutta hän oli jälleen nouseva. Hän ei ollut hylännyt Gyllenmarckia silloin kuin Gyllenmarckien perintötila haihtui, päinvastoin oli Gyllenmarck kadonnut hänen näköpiiristään, hän oli matkustanut kokonaisen viikon, saadakseen lapsuutensa ja nuoruutensa ystävän luona viihdyttää hermojaan tappionsa jälkeen. Nyt istui hän ensimmäistä iltaa ystävänsä luona, hän oli maistanut totia ja oli tunteellinen. Mutta Constantin Gyllenmarck ei ollut osoittanut iloa eikä surua hänen tulostaan, hän oli ynseä ja harvasanainen, kertaakaan hän ei ollut katsonut häntä edes silmiinkään, ja Erik Wegenerin päähän lensi ajatus, että kuningasmurhaaja Anckarströmin ilme ehkä oli ollut samanlainen.
Hän oli sanonut: "Valista sinä heitä, jos huvittaa…"
Noinko sanoi vapaaherra Gyllenmarck, se entinen, se hieno, se avulias! Mihin hän oli menettänyt joustavuutensa, vai oliko hän Soiluan kartanon mukana menettänyt kaikki eikä jaksanut voittaa mitään takaisin? Vai joko hän oli tuhlannut kaikki elinvoimansa ennen Soiluan menettämistä?
Mutta vastaus viipyi liian kauan, Erik Wegener palasi asiaan.
"Tokkopa kannattaa ruveta profeettana heidän joukossaan liikkumaan", sanoi hän, "mutta voisithan sinäkin heitä toisinaan varoittaa ja opastaa."
Vilpittömästi sanoen ei Erik Wegener odottanut tähän mitään vastausta, hän vain vastasi, koska oli vastauksen velkaa. Mutta vastaus tulikin, vastoin odotusta.
"Minulla on juuri eräs säälittävä tapaus", lausahti Gyllenmarck, mutta pysähtyi siihen.
Hän ei ollut tottunut pitkiin puheisiin, hän melkein pelkäsi omaa ääntään. Ja nyt istui tuossa yksi, joka tiesi hänestä kaikki. Hänelle tuotti ponnistuksia jatkaminen.