"Sellaista. Eikähän tuo kaikki oikeastaan minua liikuta — sinua itseäsi, joka olet saanut itsekohtaisia tuntemuksia yhtiöstä, ehkä enemmän, — mutta kun joka päivä näkee ympärillään sen häikäilemättömyyksiä, tulee tahtomattaankin ajatelleeksi…"
Tässä tuli raja. Gyllenmarck oli puhunut, hän oli purkanut esille omia ajatuksiaan, hän oli pitänyt pisimmän puheensa kahteen-, kolmeentoista vuoteen, keskellä lausetta hän löysi itsensä puhumasta ja säikähti omaa ääntänsä.
Silloin hän ei tiennyt, että hän monasti ennenkin oli puhunut, että hänen työmiehensä, hänen emännöitsijänsä ja moni muu heidän kanssaan, oli kuullut hänen puhuvan itse tietämättään, itseksensä, että ajatukset joskus väkisinkin olivat purkautuneet sanoiksi.
"Miksi Gyllenmarck ei seurustellut kenenkään kanssa?"
Yksinkertainen kansa kertoi, että hänellä oli "seuraa" muutenkin. Silloin kun ilta oli hiljaisin ja ihmiset kävivät levolle, silloin kun metsäherra istui yksin ja karahvi oli pöydällä, silloin astui "seura" esiin pimeistä kätköistä ja Gyllenmarck haasteli heidän kanssaan kuin vertaistensa kanssa. Kukaan ei kuullut, mitä "seura" sanoi, mutta Gyllenmarck sen kuuli ja vastaili ja kyseli, tyynesti ja asiallisesti.
Näin kertoivat ihmiset. Kuinka voi odottaa, että sellainen mies kaipaisi muuta seuraa.
Vaistomaisesti, sanattomalla kauhulla huomasi sen Erik Wegenerkin. Gyllenmarck ei ollut puhunut hänelle, hän oli puhunut muuten vain, itsekseen tai jollekin näkymättömälle ja herännyt keskellä lausetta, kauhulla kuullen oman, syväsointuisen äänensä.
Näinkö pitkälle olet yksinäisyydessäsi tullut, Constantin Gyllenmarck?
Tällä hetkellä Erik Wegener niin hyvin ymmärsi kertomukset äärettömien erämaiden sivistyneistä virkamiehistä, kuinka he joivat, kuinka he tylsistyivät, kuinka he maatuivat ja kuinka heissä lopuksi vain ruumis eli, mutta sielu oli jo mennyt sinne, minne se kuolemaan jälkeen oli joutuva, ja hengetön ruumis käveli maan pinnalla.
Niin, vapaaherra Gyllenmarck, tässä nyt olet sinä ja tässä olen minä, Erik Wegener, kellanpunaisen nuoruutesi suurin ystävä, tässä me nyt seisomme, emmekä muuta voi.