Katso, lamppu läkähtelee ja sammuu, valkea uunissa hiipuu hiillokseksi ja puoleksi tyhjennetty karahvi seisoo ryöstetyn näköisellä pöydällä, mutta pakkanen paukkuu nurkissa ja korkealle taivaalle on noussut kuu. Eikö hohdakin tunturinrinne ja -laki valoisena ja kirkkaana, vaikka sen juuri on musta kuin peikkojen luola ja laaksot kuin kuoleman alhot. Tuolla, hopealle hohtavan, valkoisen suon takana, kohoaa kirkon tapuli kuin valkeuden viitta taivasta kohden, taustanaan mustalta kuvastava havumetsä. Keskellä suota olevalla nyppylällä kohoaa mustana ja yksinäisenä rappeutunut, katoton tölli. Se on Mäski-Kreetan tölli, josta Kannanlahden yhtiön jätkät ovat repineet katon pois ja viskelleet säleet ja malat ympäri suota rangaistukseksi siitä, että mökin asukas oli myynyt heille vedellä miedonnettua viinaa puhtaana viinana. Sellainen se on, se jätkien oikeudentunto. Itku ja parku olivat silloin vallinneet Mäski-Kreetan mökissä, pelästyneet lapset piileksineet äitinsä liepeillä, joka kimakasti kiroillen oli uhannut kostaa hävittäjille.
Mutta tuolla, metsän puolella, työntäytyy mies ulos matalasta majasta. Lähteekö varas öillisille retkilleen kuun häntä kirkkaasti valaistessa? Pitkä varjo hiipii kiinteästi hänen jäljessään, ja lumi narskuu hänen jalkainsa alla. Nytkö hän aloittaa työnsä? Hän pysähtyy, naputtaa ikkunaan, varas ei niin tee, hänelle avataan. Se on vain Kolsan Erkki, mökinpoika, joka on kuusi vuotta niinkuin sadun orja hikoillut Kannanlahti-yhtiön töissä kesät talvet, voidakseen mennä naimisiin Miinan kanssa. Anna miehen kulkea, luvattomia teitä hän ei kulje, perjantaina he menevät panettamaan itsensä kuulutuksiin, ja lapsikin heillä on jo ollut pari vuotta. Sellainen se on, Kannanlahti-yhtiö, leivän se suo ja toimeentulon, ja metsän takana nousee savu sen tukkilaiskämpästä, jossa miehet hiessä ja höyryssä oljentelevat takkavalkean loisteessa täisillä makuulavoilla pitkin seiniä, nähden unta "aatteen" voitosta ja herätäkseen huomenna kiroilemaan kapitalistista maailmanjärjestystä ja ansaitsemaan jokapäiväisen leipänsä. Vain se, joka enimmän on hävinnyt korttipelissä, valvoo, vannoen huomenillalla ottavansa häviönsä takaisin.
Sellainen on yö, puustellin ikkunasta katsottuna; tähdet loistavat korkealla taivaalla, tunturi hohtaa valkoisena, metsä humisee ja risahtelee, korvaan erottautuu poronkoparan kuiva kapse tai kaukainen surkea ulvonta, ja koko luonto on täynnä korkeata aavistusta.
* * * * *
Mutta Erik Wegener seisoo ikkunapielessä ja katsoo nuoruutensa ystävää, jolla ei ole mitään päämäärää ja joka ei uskalla tarttua käsiksi elämään, ja taas hän tulee ajatelleeksi kuolleen miehen haamua, johon sielu yrittää palata, vaan ei uskalla. Hänen seuransa tarttuu häneen ja tahtomatta pääsee lause hänen huuliltaan, lause, joka heti lausuttua hukkuu, vaikka se kuullaan, ja joka ei häiritse ympäristöä enemmän kuin käen kukunta korven hiljaisuutta tai tunturintakaisen suden älähdys talviyön rauhaa.
"On rikos vanhempiesi muistoa vastaan elää noin", sanoo hän.
"Käydään levolle, yö on jo pitkälle ehtinyt", sanoo Gyllenmarck.
Lamppu sytytetään ja sammutetaan uudelleen ja kaksi miestä käy levolle yön hiljaisuudessa, mutta kumpainenkaan ei nuku.
Gyllenmarck oli lauseen kuullut.
* * * * *