Muutaman päivän kuluttua Erik Wegener istuutui rekeen ja lähti etelää kohti. Gyllenmarck ei koeta puolella sanallakaan häntä siitä estää.
VII
Kylmänkalsean pakkasaamun mukana astui metsänhoitajan puustelliin tyhjyys.
Ennen Erik Wegenerin käyntiä siellä ei ollut mitään, mutta hänen käyntinsä jälkeen siellä ei ollut sitäkään. Erik Wegener oli käynyt ja vienyt senkin vähän, mitä siellä oli ollut.
Tätä ei Constantin Gyllenmarck voinut käsittää. Huonekalut olivat paikallaan kuten ennenkin, tuolla hääri Maikki keittiössä kuten ennenkin astioita helistellen, tuossa, tien toisella puolen, kunnan sairastupa kuten ennenkin, ilman hoitajaa ja ilman potilaita, tuolla tunturi ja sen takana toiset tunturit ja ikuiset metsät.
Ja tässä istui hän itse, Constantin Gyllenmarck, metsänhoitaja, vapaaherra, niinkuin oli tehnyt jo toistakymmentä vuotta.
Hän panetti tulen uuneihin, ja pian leimusi kaikissa huoneissa iloinen valkea, karahvi ilmestyi pöydälle, ja hän kävi sen sisältöön käsiksi huikealla asiantuntemuksella, mutta se suuri, voittamaton turvallisuudentunne ei palannut.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän herännyt pitkällisestä unesta myöhään päivällä, paha maku suussaan, vähän viluisena ja haluttomana kaikkeen. Hänen ympärillään toljotti alastomuus, ja hän tunsi kaipaavansa jotakin, vaikk'ei tiennyt mitä, palelevansa, vaikk'ei lämpö kyennyt vilua poistamaan, ja olevansa nälkäinen, vaikka ruoka inhotti. Viimein heitti hän karahvin rauhaan ja silmäili kirjastoaan, valitsi kirjan, mutta heitti sen muutaman hetken kuluttua pöydälle.
Tällaisen tilan hän saattoi ymmärtää, jos se kesti tunnin tai pari, tai yhden aamu- tai ehtoopäivän, mutta nyt se oli kestänyt yli viikon ja se oli liikaa. Sellaista hän ei saattanut ymmärtää.
"On rikos vanhempiesi muistoa vastaan elää noin".