Kuinkahan tässä sitten olisi elettävä, jos saa kysyä?
Elivätkö muut virkaveljet paremmasti tai edes niinkään hyvin! Jättikö hän kentiesi virkansa hoitamatta ja hurrasi viikkokausia yhdessä ainoassa, jatkuvassa humalassa ja antoi piikansa muistuttaa kuukausiraporttien teosta.
Monet ponnistelivat vuosikausia, vieläpä vuosikymmeniä, saavuttaakseen oman hoitoalueen ja itsenäisen aseman, ja kun he sen saavuttivat, tunsivat he lepäävänsä laakereillaan ja lepäilivät niillä kunnes kuolivat, ja kymmenen muuta astui esille kärkkymään poismenneen paikkaa.
Hän oli saavuttanut sen huipun, jonka hän alallaan voi saavuttaa, ja kun hän siltä poistuisi, astuisi toinen hänen tilalleen. Se oli hänen osansa niinkuin kaikkien muittenkin. Hän tahtoi elää rauhassa ja antaa muittenkin elää. Tämän hän oli tahtonut sanoa Erik Wegenerille, mutta se oli jäänyt sanomatta. Asia oli nyt kerta kaikkiaan niin, että hänen oli vaikea puhua, eikä hän voinut sitä auttaa. Sen kai olivat vuodet saaneet aikaan. Olihan hän sitäpaitsi tarpeeksi jo puhunut — nuoruudessaan, siinä nuoruudessa, joka oli vienyt häneltä kaikki vietit ja vaistot paitsi — mahdollisesti — itsensäsäilyttämisvaistoa.
Ja nyt kai Erik Wegener kulki ja kertoi, että sellaiseksi on tullut
Constantin Gyllenmarck, erakoksi ja eunukiksi.
Kertokoon, oma asiansa.
<tb<
Tähän asti hän oli päässyt kalseissa mietteissään, kun ovi avautui ja
Maikki pisti päänsä sisään.
"Täällä on muuan mies, joka tahtoisi puhutella herra hosmestaria…" Gyllenmarck korjasi asentoansa. "Maikki käskee miehen tänne". Minuutin kuluttua ilmestyi mies ovensuuhun, nähtävästi vähän hämillään, vaikka se ei näyttänyt kuuluvan hänen luonteenpiirteisiinsä. Hän näytti olevan tottunut sekä ryömimään että komentamaan, hänen olennossaan oli sekä itsetietoisuutta että pelkoa; ja hän katseli hetken Gyllenmarckia ikäänkuin harkiten, minkä aseman häneen nähden ottaisi, mutta näki viimein parhaaksi ottaa käskyläisaseman. "Mikä on asianne?"
"Hosmestari Stenperi käski minun tulla pyytämään, että jos hosmestari olisi hyvä ja tulisi hänen luokseen Kivelään niin pian kuin mahdollista". Hän sai sanotuksi asiansa vasta monien rykäisyjen ja äänenselvittelemis-yritysten jälkeen. Tahtomattaan Gyllenmarck hätkähti. Niitten suurten, kylmien aivojen oikea käsi kutsui häntä puheilleen, hän, "Iso", jonka nimi Perä-Pohjolassa ja Lapissa lausuttiin vain kuiskailemalla, hän, joka määräsi elinehdot kymmenilletuhansille ihmisille, hän, jota pelättiin ja liehakoitiin ja jonka suosiota tavoiteltiin, hän, joka oli polkenut peräpohjalaisen itsetunnon lokaan ja helisti kultaa heidän korvissaan, mutta vietyään heiltä kaiken, mitä heillä oli vietävää, antoi heidän, muutamia harvoja lukuunottamatta, pysyä köyhinä ja surkeina, ja samalla hän, joka kaikesta tästä huolimatta oli vain niitten kylmien, käsittämättömien aivojen nöyrä palvelija. Ja nyt hän lähettää kätyrinsä, tukkipomon, kutsumaan Gyllenmarckia puheilleen.