Mies empi vielä ja mietti uusia syitä, joilla voisi vaikuttaa Gyllenmarckiin. Ensi kerran eläissään hän sai jyrkästi kieltävän vastauksen herransa toivomukseen.
"Mitä metsänhoitaja Stenberg täällä muuten asioi?" kysyi Gyllenmarck ohimennen.
"Tarkastusmatkalla vain".
"Vai niin. — Niin, muunlaisia terveisiä en voi herrallenne lähettää.
Kuten sanoin, viiteen asti voin odottaa."
Miehen vähitellen poistuttua rupesi Gyllenmarck mittelemään huoneensa lattiaa edestakaisin. Hän oli valehdellut, hänellä ei ollut mitään virkamatkaa tiedossakaan, ennenkuin keväällä, mutta hänen täytyi saada asia päätökseen. Hän ei rupeaisi pokkuroimaan Kannanlahti-yhtiötä niinkuin nuo toiset, toinen asia oli, tahtoiko Kannanlahti-yhtiö kumartaa sitä valtaa, jota hän edusti, Suomen kruunua. Itsekään tietämättä, miksi, muutti hän pukunsa, ajoi kiireessä partansa, ja ullakolta sai Maikki hakea työhuoneen oven päälle Gyllenmarckien vaakunan vapaaherrallisine kruunuineen.
Aika mateli eteenpäin, minuutit tuntuivat tunneilta ja hetki hetkeltä lisääntyi Gyllenmarckin levottomuus. Häntä ei vaivannut kysymys, mitä yhtiö hänestä tahtoi, vaan millä tavoin se tulisi häneen suhtautumaan.
Puoli viisi sai Maikki käskyn vielä kerran poistaa viimeisetkin tomuhiutaleet sileiltä pinnoilta, kymmentä vaille viisi kävi Gyllenmarck ruokailuhuoneen kaapilla katsomassa karahviaan, viittä minuuttia vaille viisi näkyi tienmutkassa parivaljakko ratsumiehen seuraamana kääntyvän puustelliin päin.
Kannanlahti-yhtiön "Iso" otti siis lyödäkseen ja otti komeasti.
Kun valjakko pysähtyi pääportaiden eteen, istui Gyllenmarck työpöytänsä ääressä ja piirteli tarkoituksettomia numeroita paperille.
Tuolla oli siis hänen ovensa takana hän, se mahtava käsi. Ulkomuoto kuin Klaus Flemingin, käynti ja ryhti kuin kuninkaan.