"En ymmärrä, mistä teette sellaisen johtopäätöksen, herra metsänhoitaja".
"Meillä on kyllä korvat".
Tällä kertaa vieraan katse, kasvojen ilmeet ja ääni sopivat yhteen.
Kaikki oli terästä.
"Ja entä sitten?"
"Sitten? Mikä on sen luonnollisempaa, kuin että herra paroni liittyy siihen yhtiöön, jota kohtaan jo ennakolta tunnette intressiä ja mielenkiintoa. Palkka, erinäisiä muita ehtoja lukuunottamatta, viisitoistatuhatta."
Isku oli annettu, ilman mitään efektinhakua, luonnollisimmalla, jokapäiväisimmällä äänellä maailmassa.
Gyllenmarck tunsi, että nyt, kun Kannanlahti-yhtiön kulta helisi hänen korvansa juuressa, meni hänessä jotakin sekaisin; hetkeksi hän menetti, jos niin voi sanoa, henkisen tajuntansa, eikä hän ajatellut mitään muuta kuin viittätoistatuhatta markkaa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tajunta palasi takaisin: minkä arvoinen minä olen, kun minulle noin paljon tarjotaan? Parikymmentä vuotta sitten ei hänelle viisitoistatuhatta markkaa paljon merkinnyt, nyt se merkitsi jotakin, mutta hän ei — tarvinnut; nykyinen palkka, kolmannes siitä, riitti varsin hyvin hänen menoihinsa.
Sisimmässään hän vaistosi Kannanlahti-yhtiön ajatuksenjuoksun: yhtiö ei pelännyt suurisuisia, agiteerailevia vastustajiaan, mutta salakavala, pimennostaan iskuja antava, arvovaltaa nauttiva vihollinen on vaarallinen ja pitkällinen, jos sitä voi kukistaa ensinkään.
"Kiitän tarjouksestanne", vastasi hän äänellä, joka ei osoittanut minkäänlaista mielenliikutusta tapahtuneen. "Minun iälläni rakastaa jo itsenäisyyttä ja riippumattomuutta".
Vieras teki eleen ikäänkuin seuraavassa silmänräpäyksessä aikoisi lähteä, mutta hän oli kohteliaisuuden isännälleen velkaa.