Constantin Gyllenmarck ei tyytynyt tähän, hän päätti itse lähteä liikkeelle. Siitä koituisi hänelle paljon vaivaa, mutta matka oli vaivojen arvoinen.
* * * * *
Hänen sydämensä tykki tavallista nopeammin, ja hänen täytyi tarttua kupariseen kaidepuuhun ja pysähtyä hetkeksi rauhoittumaan ja kokoamaan ajatuksiaan, kun hän nousi Kannanlahti-yhtiön pääkonttorin leveitä portaita ylös.
Tuskin ainoakaan pää nousi pöydästä tai pulpetista, kun hän astui sisään. Noille herroille, jotka ahersivat paperiensa ääressä, näytti hän merkitsevän samaa kuin tyhjä. Salissa kuului vain paperien kahina, kynien rapina, kirjoituskoneiden nakutus, silloin tällöin joku puoliääneen tehty kysymys tai puhelimen lyhyt, hätäinen kilahdus. Jokainen teki työtä, kuin olisi kuluva päivä viimeinen, mahdollinen työpäivä, ja hänellä oli kyllin aikaa seisoa ja tarkastella kaikkia yhteisesti ja kutakin erikseen ja miettiä, mikä minkin kannustin työhön oli tai oliko se vain tylsää, koneellista raatamista leivän edestä.
"Vuorineuvos Borgmania?"
Muuan juopohkon näköinen, kaljupäinen mies oli viimein kiinnittänyt häneen armollisen huomionsa, mutta kuullessaan, ketä Gyllenmarck tahtoi tavata, rupesi hän kynällään raapimaan takaraivoaan ja kääntyi lähimmän toverinsa puoleen.
"Månne bergsrådet har kommit ren?"
Saatuaan myöntävän päännyökkäyksen vastaukseksi, kääntyi hän taas
Gyllenmarckin puoleen:
"Saisinko tietää nimen?"
"Vapaaherra Gyllenmarck".