"Kiitos. Tehkää hyvin!"
Kohteliaammin kuin häneltä olisi osannut odottaa, avasi kaljupäinen mies väliaitauksen ovea ja laski Gyllenmarckin sisäpuolelle.
"Tehkää hyvin ja seuratkaa!"
Monien samanlaisten huoneiden läpi kuljettua päädyttiin viimein pieneen odotushuoneen tapaiseen.
"Istukaa, olkaa hyvä! Minä käyn ilmoittamassa."
Ja melkein turvaavasti nyökäten tuo samainen mies katosi tammioven sisäpuolelle, palaten melkein paikalla takaisin.
"Herra vuorineuvos pyytää odottamaan hetkisen".
Gyllenmarckilla oli aikaa katsella ympärilleen. Ulkona oli tukahduttavan kuuma, mutta täällä oli varjoisaa ja rauhallista. Ainoa ääni, mikä tänne ehätti, oli taukoamaton jalankopse asfalttikäytävältä ja kirjoituskoneiden kaukainen, vaisu nakutus. Ikkunoiden markiisit olivat alaslasketut, eikä ainoakaan auringonsäde heijastunut korkeaselkäisiltä, tummilta, punaisella sametilla päällystetyiltä huonekaluilta. Tässä, keskellä kuumeisesti tykkivää kaupunkia sijaitsevassa hiljaisuuden pyhäkössä, saattoi melkein kuulla oman sydämensä sykähtelevän, eikä Gyllenmarck saattanut jonkunlaisella levottomuudensekaisella kiihkolla olla ajattelematta niitä näkemyksiä ja kokemuksia, jotka hänellä viimeisen kymmenen vuoden aikana kaukana pohjoisessa oli ollut ja niitä suuria, kylmiä aivoja, jotka ne olivat aiheuttaneet ja jotka nyt olivat tuolla vahvan tammioven takana, ehkä kymmenen askeleen päässä hänestä, ehkä vielä lähempänä.
Kuta kauemmin hän sai odottaa, sitä enemmän hänen kiihkonsa ja levottomuutensa yltyi.
Mitä hän täällä haki ja mitä varten hän oli tänne tullut tekemään itsensä naurettavaksi? Samanlaistahan oli kaikkialla. Hän ei ollut vain siellä kaukana tullut puolueettomasti asioita ajatelleeksi.