"Parastahan on koettaa viimeiseen asti", murahti Erkki katsahtamattakaan poistuvaan.
Itse hän ei vielä siirtynyt paikkaansa ojan reunalle. Jäseniä ei toki pakottanut, mutta tuntui muuten niin onnettomasti raukaisevan. Ensi kertaahan hän nyt koko aikana keskellä työpäivää piti pienen lomahetken.
Auringonpolte alkoi hiukan helpottaa, puiden varjot käydä pitemmiksi, mutta yhä istui Erkki Petkula paikallaan milloin eteensä tuijottaen, milloin katsellen ympärilleen. Harhaileva porotokka tömähti esille metsiköstä, pysähtyi ja katseli suurin silmin nähdessään ihmisiä ja katosi sitten äkkiä toiselle suunnalle, kuin mistä oli tullut. Joen rannalla, hänen edessään ja hänen takanaan nousivat ja laskivat kuokat ja hakkurit säännöllisesti kuin koneet, siniset puserot näyttivät kiiltelevän ja välkähtelevän auringonpaisteessa, jotkut ryömivät polvillaan ojan reunalla, niinkuin rukoillen kullan edessä. Sama ajatus elähdytti heitä kaikkia…
"Enemmän kultaa, enemmän kultaa…"
Tällä ajalla, kolmessa viikossa, olisi hän, Erkki Petkula, jo hyvin ennättänyt raivata Niittyvuopajan koivikon, ja siitä olisi lähtenyt heiniä moniksi vuosiksi. Karjaakin olisi ehkä voinut lisätä…
Erkki Petkula säpsähti. Vai alkoivat ajatukset kääntyä siihen suuntaan.
"Mutta olisihan voinut tällä ajalla löytää kultaa sata ellei kaksikin sataa grammaa", lohdutti hän itseään…
Eipä ollut löytynyt täyteen kymmentäkään grammaa. Mutta saattaisihan vielä löytyä… Niin saattaisikin… Ja kyllähän sen Niittyvuopajan vähemmälläkin kiireellä ennättää raivata, eihän siitä kuitenkaan tänä vuonna enää mitään lähde. Kesä se on ensi kesänäkin.
Erkki Petkula ei muistanut, että hän näin oli ajatellut joka kesä jo viisi vuotta, mutta aina oli hänessä kullankaivaja voittanut niitynraivaajan.
"Saattaa hyvinkin lykästää, niin että löytää parinsadan gramman möhkäleen yhdellä kertaa, ja sen voimallahan sitten raivauttaa vaikka kaksi Niittyvuopajaa…"