Mutta Niittyvuopajan koivikko oli edelleen raivaamatta, Petkula harmaantui ja rappeutui, aidat olivat vinossa tai kerrassaan kaatuneet, mutta sitä suurta kultamöhkälettä ei löytynyt.
Hänkin, Erkki Petkula, oli ruvennut kullanhuuhtojaksi puhdetöikseen — pitihän jotakin hommata silloinkin, kun ei talo työmiestä tarvinnut — ja vähitellen oli kulta hänet lumonnut. Hänellä ei ollut niinkuin monella hänen tovereistaan, jotka tuolla nyt kyykkivät, hakkasivat, kuokkivat, ryömivät ja konttasivat ojan reunalla, voimaa riistäytyä irti kullan lumosta silloin kun talo vaati, vaan yhä hän uneksi siitä löytämättömästä kultakimpaleesta, suuresta ja kiiltävästä. Olihan ennen löydetty, miksei siis nytkin.
Mutta mitäpä hyödytti järkeillä, kylläpähän selviytyy niinkuin on selviytynyt tähänkin asti.
Erkki sammutti piippunsa, polki visusti porot jäkälistöön, ojenteli vähän jäseniään ja kävi sitten työhön käsiksi.
Ilta oli jo myöhä ja sääskien surina vaisumpi, kun Erkki Petkula väsyneenä palasi yhteen noista autioista taloista, jotka suuri yhtiö aikoinaan oli muistoksi erämaahan jättänyt ja jotka nyt olivat kullanetsijäin ja kulkijain tilapäisenä asuntona. Aurinko paistoi polttamatta, viikkokauteen se ei vielä laskisi.
Hiljainen tuli tuikutti avaran pirtin liedellä, ja ummehtunut, koivuntuoksuu ja ruuanhajun sekainen ilma hulmahti häntä vastaan, kun hän astui sisään. Miehillä oli tapana kerran viikossa tai useammin kantaa koivunoksia vuoteitten alustaksi.
"Kauanpa kuukit!" kuului joku murahtavan.
Erkki ei vastannut, heitti vain vehkeensä nurkkaan ja haki eväslaukkunsa esille. Jonkun teepannu oli vielä hiilloksella — kaipa hän siitä teetä saisi, ettei tarvitseisi enää palata ojalle, kun ei ollut huomannut tuoda vettä mukanaan.
"Onko siinä enää mitään?" kysyi hän, nostaen pannua koetellakseen.
"Kyllä siinä sinulle asti on."