Poliisikostaapeli Jaakko Juusperi, jonka erikoiseksi tehtäväksi oli asetettu viinan salamyynnin valvominen ja ehkäiseminen, oli joutunut vaikeaan, vieläpä epätoivoiseen asemaan.
Tästä häntä ei voisi pelastaa muu kuin se, että hän loppuikänsä kävisi pelkurin ja akan kirjoissa ja että kaikki viinakauppiaat nauraisivat ja pitäisivät iloa hänen kustannuksellaan. Ja sellaista ei Juusperin koeteltu sisu sietänyt, ei vaikka kaula katkaistaisiin.
Niinkuin kymmenen minuutin kuluttua voi kirjaimellisesti tapahtuakin.
Kymmenen minuuttia oli nimittäin Juusperille annettu aikaa valita häpeällisen elämän ja kunniallisen kuoleman välillä. Mutta Juusperi ei olisi hetkeksikään heittäytynyt valitsemaan, ellei eräs seikka olisi siihen pakottanut: jälkeenjäävä vaimo ja kolme lasta sekä tyhjä kukkaro. Perhe ei mitenkään tulisi toimeen hänen mentyään, kun lapset vielä olivat pieniä ja saamattomia.
Niin Juusperi-paran asema oli todellakin sangen tukala.
Hän makasi poikkiteloin iljanteisella maantiellä, hevosen takajalkain ja kärrynpyöräin välissä, niin että jälkimmäinen melkein kosketti hänen paljasta kaulaansa. Hevosmiehen pienimmästäkin viittauksesta lähtisi hevonen liikkeelle, satojen kilojen painoinen kuorma vierähtäisi hänen kaulansa yli, ja — hyvästi silloin Juusperi ja sinun maallinen vaelluksesi.
Tämä kaikki oli Juusperin omaa syytä. Päivällä hän jo oli saanut vihiä siitä, että Joki-Pekan Lauri, Pohjolan suurin ja viranomaisten eniten pelkäämä viinakauppias, yön seutuvissa saapuisi kuormineen kirkolle, ollakseen jo ajoissa ennen juhlia "poissa jaloista", niinkuin sanotaan. Tämän arvokkaan tiedon oli Juusperi napannut muutamasta hokmannintipoilta löyhkäävästä miesjoukosta ja oitis oli hän hypännyt pyörän selkään, vaikka kohta maa olikin iljanteella ja viima oli pureva, ja ajanut puoliväliin talotonta taivalta Joki-Pekan Lauria vastaan. Siinä oli sitten Juusperi istunut tienposkessa — Herra tiesi, miten kauan — ja väijynyt Lauria. Kuinka hän siinä sitten lieneekään kangistunut ja kontistunut — kun Joki-Pekan Lauri viimein oli tullut siinä vähää ennen puolta-yötä ja Juusperi oli rynnännyt esiin ja käynyt häneen käsiksi, oli hän joutunut tappiolle.
Ja siinä hän nyt makasi, kaula melkein kärrynpyörän alla Joki-Pekan
Laurin rauhallisesti sytyttäessä piippuaan.
"Minä tiedän sinut sanasipitäväksi mieheksi, Juusperi", oli Joki-Pekan Lauri sanonut. "Vanno minulle, ettet ikinä enää häiritse minun ammattiani, tai minä annan hurahtaa ylitsesi. Saat miettiä kymmenen minuuttia; ellet siksi ole valmis, annan mennä ylitsesi."
Juusperi ei ollut vastannut mitään. Kymmenen minuuttia on sentään aikaa sekin, ja nyt se toiselta puolen tuntui melkein iankaikkisuudelta, kun se taas toiselta puolen tuntui kuluvan kuin siivillä. Hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei Joki-Pekan Lauri panisi uhkaustaan täytäntöön. Riivatun hyvä ja tottelevainen hevonenkin sillä oli, seisoi paikallaan niinkuin naulittu käskettäessä ja meni sen tulista laukkaa kehoitettaessa. Mutta viinakauppiaillahan olikin Perä-Pohjolassa parhaimmat hevoset.