"Onko sinusta sitten kovin hauskaa istua loppuikäsi linnassa murhasta?" kysyi Juusperi viimein.
Joki-Pekan Lauri naurahti lyhyesti ja kuivasti.
"Linnassa!" toisti hän. "Nythän on yö, miekkonen! Kuka voi todistaa muuta kuin että Juusperin raato löydettiin eräänä aamuna maantiellä yliajettuna! Ei kukaan edes tiedä, kenen yliajamana."
Juusperia värisytti, vaikka hän ei vähistä vavahdellut. Mutta hän ei vastannut mitään, tuijotti vain tähtitaivasta ja seurasi otavan kiertoa.
Joki-Pekan Lauri painautui lähemmäksi uhriaan.
"Jos yrität paikaltasikaan värähtää", sanoi hän, "tai jos kuuluu kärryn kolinaa, annan heti mennä ylitsesi."
Juusperi arvasi sen sanomattakin. Hänen päässään pyöri vain kaksi asiaa: perheensä ja kysymys siitä, onko lainrikkojalle annettu sana pidettävä. Olisihan helppoa antaa Joki-Pekan Laurin vaatima lupaus ja heti päästyä kärryn alta vangita hänet. Nyt Juusperi tunsi itsellään olevan siihen voimia, äskeinen häviö oli vain johtunut tilapäisestä jäsenten kontistumisesta.
Vaadittu lause pyöri jo hänen huulillaan. Mutta nytkin, viime hetkessä, Juusperi malttoi mielensä ja vaikeni. Olihan hän ennen kaikkea mies. Ja tehköön Joki-Pekan Lauri yhteiskunnalle miten paljon vahinkoa tahansa, rehellinen piti toki olla häntäkin kohtaan.
"Lupaa, ettet ikinä enää käy meidän pitäjässä, niin minä annan sinun mennä kuorminesi", sanoi hän vihdoin.
Taas Joki-Pekan Lauri naurahti. "Eihän tässä ole kysymys minun lupauksestani, vaan sinun", vastasi hän. "Eihän mikään estäisi minua vaikka paikalla ajamasta ylitsesi, mutta minä tiedän sinut sanasi mittaiseksi mieheksi."