"Sano minulle, Isä Jumala", ajatteli Juusperi, "tulevatko syntini suuremmiksi, jos annan tuolle miehelle väärän lupauksen, pääsen pois pinteestä ja nujerran miehen myrkkylasteineen päivineen? Siunaustahan siitä vain on."
Juusperi kavahti kuitenkin, ennenkuin oli saanut kysymyksensä onnellisesti loppuunsakaan.
"Kaikkea minä tässä hupsinkin", virkahti hän itsekseen. "Väärää peliä — ei koskaan!"
"Mitä sinä sanot?" kysyi Joki-Pekan Lauri, kuullessaan Juusperin äännähtävän.
"Sanon vain itsekseni, ettei sinuakaan vastaan viitsi väärää peliä käyttää, vaikka voisin", vastasi Juusperi rauhallisesti. "Mikä minua estäisi antamasta sinulle pyytämääsi lupausta ja sitten nujertamasta sinua lasteinesi päivinesi."
"Ei mikään", myönsi Joki-Pekan Lauri melkein lämpimästi. "Sanoinhan sinut jo sanasi mittaiseksi mieheksi, enkä muille armon aikaa antaisikaan. Mutta jouduhan jo!"
Joki-Pekan Lauri, Pohjolan mainehikkain viinatrokari, raapaisi taas tulitikkua ja katsoi kelloaan.
"Kolme minuuttia on vielä aikaa", kirkasti hän sitten.
Mutta Juusperi oli nyt voittanut takaisin peloittavan kylmäverisyytensä, ja hänen aivonsa, jotka tähän saakka olivat olleet melkein turruksissa, hänen itsensä voimatta niiden ajatussuuntaa ohjata, alkoivat kuumeisesti toimia.
Tulitikun valossa hän oli ehtinyt tarkemmin havaita asemansa.
Kärrynpyörä kosketti hänen kaulaansa hevosen vähänkään liikahtaessa.
Kun saisi päänsä vähänkään syrjään, että voisi ruumiin painolla
vyörähdyttää itsensä kärryn ulkopuolelle, olisi asema pelastettu, mutta
Joki-Pekan Lauri vartioi jokaista hänen pienintäkin liikettään.