Eerokin siihen ehätti.
"Isä tahtoo itse kaataa viimeisen puun", selitti Pietari. "Hän sanoo, että se kuuluu isännälle."
"No jos tahtoo, niin antaa isän saada tahtonsa täytetyksi", nauroi
Eero, "vaikka olisi kai täällä nuorempiakin kaatajia."
"Eipä taida enää kaatomiehiä syntyä, entiset ovat maan raossa ja toiset ovat sinne menemäisillään. Nuoret kaatajat tahtovat järjestään pyrkiä paremmille päiville Amerikkaan."
Eeron katse synkistyi, ja hänen kasvoilleen lensi tumma puna.
"Eihän tuolla Amerikassa vielä olla", sanoi hän, "ja kai sieltä poiskin pääsee. Mutta kun on puhe viimeisen puun kaatamisesta, niin eiköhän se oikeastaan kuulu minulle. Onpahan samalla kuin viimeinen kirveen isku kodin hyväksi."
"Olisin minäkin kernaasti lyönyt kirveeni viimeisen kerran puun kylkeen sinun hyväksesi", virkahti isä. "Mutta tee tahtosi. Tuoss' on saha."
"Ei tarvita", vastasi Eero. "Kirveelläkin tuo tokeneepi."
Pitkin askelin hän harppaili kunnaan nystyrälle, ja Lassi Pietarinpoika ja hänen poikansa Pietari Laurinpoika istahtivat kaatuneelle rungolle katsomaan, miten Eero sanoi jäähyväiset kotitalonsa metsälle.
Iskut alkoivat kumahdella puun kylkeen, kaiku vastasi vaaroilta, ja puun latva tärisi ja horjahteli.