"Kyllä siinä pojassa sitä sisua on, kun vain olisi sitä kestävyyttä", tuumi isä.
"On", vahvisti poika, mutta hetken kuluttua hän lisäsi: "Olisi se saanut tuon köydenpätkän ensin pois korjata. Roikkuu ja heilahtelee niin pahasti."
Yhä enemmän horjahteli latva, yhä kiivaampana kajahti kirveen kalkatus, viimein kuului ikäänkuin valittava vingunta, joka päättyi ärjäisevään rysähdykseen, — eikä petäjänrunko enää horjahdellut ja kallistellut vaan kaatui yhtä suoraa, vinhaa vauhtia, kuin hornan voimien paiskaamana.
Isä unohti piippunsa, kurotti kaulaansa, loi kummallisen katseen vanhempaan poikaansa ja nousi seisomaan.
"Eero!" huusi hän särähtävällä äänellä.
"Eero!" toisti poika kaikuna.
Vastausta ei kuulunut. Molempien kasvot valahtivat lumivalkeiksi.
"Eero!" toisti isä uudelleen.
"Eero!" kertasi poika.
Mutta kukaan ei nytkään vastannut. Silloin isä tunsi polviensa pettävän ja hän kuiskasi pojallensa: