"Menehän katsomaan…"
"Mennään yhdessä", kuiskasi poika takaisin.
Heidän aavistuksensa oli oikea. Kaatuneen rungon vieressä makasi verissään Eero, pää haljenneena.
Amerikkaan lähtö oli loppunut alkuunsa.
Iankaikkisuuden kynnyksellä.
Herra inspehtori kiroili.
Hän oli matkalla maanmittarikokoukseen, Riestojoen tuolle puolen, edustamaan yhtiötänsä. Päivä oli jo kulunut sivu puolen, aurinko paahtoi tukahduttavan kuumana, ja hänellä oli edessään puolentoista peninkulman kävelytaival.
Vähemmästä voi jo tavallinenkin ihminen tulla tyytymättömäksi ja ruveta kiroilemaan saati sitten suuren yhtiön suuri inspehtori, joka on tottunut kuranssaamaan, komentamaan ja käskemään ja jonka vihaa köyhä uutistalokas vapisi. Ei siksi, ettei köyhä uutistalokas — jos niikseen tuli — olisi voinut höyhentää vaikka herra inspehtoriakin, vaan sen vuoksi, että suuret herrat olivat yhtä luuta kuin suden selkä ja saattoivat hyvinkin laittaa velkautuneen uutistalokkaan maantielle.
Sääsket surisivat herra inspehtorin ympärillä, pistivät joka toinen sekunti piikkinsä hänen ihoonsa ja imivät itseensä hänen punaista vertansa, lentäen sitten, punaisina pullottaen tiehensä. Hiki valuu pitkin herra inspehtorin pulleita, hyvinvoipia kasvoja, vaatteet liimautuvat kiinni hänen ruumiiseensa, ja karskit kirosanat singahtelevat hänen suustansa, kun hän ähkien ja puhkien vääntelee kaksitoistaleiviskäistä persoonaansa läpi sääskisen viidakon.
Askel askeleelta tuntuu päivä käyvän tukahduttavammaksi, ja edessä on vielä puolen kilometrin korkuinen Nattastunturi, jonka yli on kiivettävä.