Onnellisesti tunturin juurelle saavuttua, istuutuu herra inspehtori mättäälle, komentaa laukunkantajaa luokseen ja ottaa pienen "täräyksen" laukussa olevasta pullostaan. Inspehtori on siitä asti, kun nousi veneestä, joka puolen tunnin kuluttua ottanut yllämainitunkaltaisen "täräyksen", koska se teki muka kulun keveämmäksi. Laukunkantaja, pieni, laiha, synkännäköinen mies, istuu syrjässä huohottaen ja pyyhkien puseronhihaansa hikeä laihoilta, luisevilta kasvoiltaan.
"Pane pullo laukkuun!" komentaa herra inspehtori tehden nousua. "Pitää lähteä liikkeelle, vaikka sitten luut katkeaisivat!"
Pieni, laiha, synkännäköinen mies tekee työtä käskettyä, jotain itsekseen tyytymättömästi mutisten.
"Mitä sinä tolitat?" huutaa herra inspehtori, joka jo on hienosesti humalassa eikä kärsi vastaansanomista.
Laukkumies vyöttää laukun tunnollisesti kiinni ja kopistaa tuhkaa piipustaan.
"Minä… tuota… ajattelin", vastaa hän vihdoin, viivähtäen joka sanalla, "minä… tuota… ajattelin… etteikö odotettaisi vähän, ennenkuin noustaan tunturille. Minusta tuntuu kuin olisi Herran ilma tulossa…"
"Herran ilma!" huudahtaa herra inspehtori ja alkaa nauraa hohottaa.
"Niin", vastaa pieni, synkkä mies nöyrästi.
Ilma on tunturin juurellakin tyyni ja painostava, ja tummia, synkkiä pilviä nousee Posoaavan takaa, metsänrannasta. Mutta herra inspehtori ei kiinnitä niihin huomiota, hän yltyy kiroilemaan äskeistä kauheammin, kiroo yksinkertaista kansaa, joka ei ymmärrä sähköä ja luonnonvoimia, sadattelee paatunutta taikauskoa, joka uskoo Herraan ja Herran ilmoihin, uhkaa kepillä kurittaa koko Lapin ja sen viheliäisen, niskoittelevan kansan ja lopuksi hän sanoo, että vaikka taivas halkeaisi, niin hän sittenkin on katselmuskokouksessa tänä iltana kello viisi niinkuin määrä on.
"No mennään sitten!" myöntää laukunkantaja hiljaisesti, kumartuu ja ottaa laukun hartioilleen, mutta hänen laihat, ilmeettömät kasvonsa värähtävät oudosti.