"Me menemme, me!" päättää herra inspehtori jyrkästi, nousee ja ottaa sauvansa.
"Äläkä sinä tule vasta tolittamaan viisaammillesi!" jyrähtää hän vielä kerran pienelle miehelle, niin että tunturiseinä kertaa hänen lujat sanansa.
"No en… en", hymähtää pieni mies hiljaisesti ja alkaa raskas taakka selässään painua inspehtorin perässä koivuvyöhykettä kohti.
Jäkälä ja kuivuneet kanervat kahisevat kulkijoiden jalkain alla, kun he nousevat yhä korkeammalle tunturin loivaa rinnettä. Yhä polttavammaksi käy auringon paahde ja yhä vihaisemmiksi sääsket. Pienenä, välkähtelevänä silmänä näkyy Sompiojärven valkoinen pinta, kaukana, peninkulmien laajuisen Posoaavan takana, siintävät toiset tunturit, ja niiden huiput peittyvät harmaaseen pilvimereen.
Mutta kulkijoilla ei ole aikaa ihailla luontoa. Hiki otsasta tippuen painelevat he hartiat koukussa eteenpäin ja ylöspäin, maalinaan Nattastunturin kalju, kalsea laki. Herra inspehtori miettii, kuinka sovittaisi sanansa katselmuskokouksessa, ja laukunkantaja ajattelee sitä hetkeä, jolloin saa vuorokaudeksi laskea laukun permantoon luisevilta hartioiltaan. Silloin tällöin katkaisee suuren hiljaisuuden herra inspehtorin voimakas huudahdus, joka tavallisesti päättyy kirosanaan, kun hän jahtaa verenhimoisia sääskiä kasvoiltaan tai kompastuu risuun tai paljaaseen juurakkoon.
Vihdoin jää koivuvyöhyke selän taakse, edessä on harmaja, alati jyrkkenevä tunturin rinne, siellä täällä maata matava vaivaiskoivu tai käppyräinen katajapensas.
Sääsket häviävät, raitis ilma tuntuu hetkisen virkistävän kulkijain kuumia kasvoja, mutta vain hetkeksi. Tunturin rinteelläkään ei tunnu tuulen viima käyvän, helle valtaa kulkijan sielläkin.
"Eiköhän pysähdytä hetkeksi?" ehdottaa laukkumies.
"Pysähdytä!" kiljaisee herra inspehtori. "Mitä perhanaa sinä oikein meinaat, mies!"
"No, ei, ei sitten", huoahtaa pieni, sitkeä mies. "Mennään vaan, mennään Herran nimessä."