"Näkyy, pakana, nousevan päälle", tuumi herra inspehtori. "Vakuutanpa, että tästä tulee oikein riivatunmoinen luonnonnäytelmä."
"Tulee… tulee", myönsi pieni mies, kylmän hien virtaillessa hänen otsallaan.
He olivat jo tulleet keskelle tunturin lakea. Ilma oli käynyt peloittavaksi. Alhaalla häämöittävät metsät näyttivät vapisevan näkymättömän käden kosketuksesta, koko tunturi tuntui huokailevan ikäänkuin raskaan painon alla ja taivaankansi romotti mustana ja kellanpunaisena. Vielä ei ollut sadepisarakaan pudonnut, mutta koko luonto antoi aavistaa, että jotakin oli tulossa. Ja muutamien silmänräpäyksien kuluessa olivat tunturin juurella olleet metsät ja suot kadonneet harmaaseen, läpinäkymättömään usvaan ja molemmat matkamiehet olivat kuin pienellä saarella keskellä koko maailman käsittävää merta.
"Siellä sataa!" kuiskasi pieni mies.
"Sataa, ja sataa vallan perhanasti!" vastasi herra inspehtori, irvistyksentapaisen, pakotetun hymyn leikkiessä hänen huulillaan.
Tuskin oli hän saanut kunnollisesti lauseen loppuun, kun koko Nattastunturi tuntui vavahtavan juurillaan, hirmuinen vihurinpuuska pyyhkäisi sen selkää ja ennenkuin oli täysin oivaltanut, mitä oli tapahtunut, makasi herra inspehtori suullaan maassa.
"Älkää nousko siitä!" huusi laukunkantaja kimakalla äänellä, heitti laukkunsa syrjään ja heittäytyi pitkäkseen hänkin.
"Mitä perh…!" älähti herra inspehtori vastaan ja yritti nousta, mutta uusi tuulenpuuska lennätti hänet taas maahan, ennenkuin hän oli kunnollisesti päässyt edes käsilleenkään.
"Älkää nousko siitä!" huusi laukkumies uudelleen.
Eikä herra inspehtori enää yrittänyt nousta.