"Tämähän on kerrassaan vietävää!" huusi hän vain toverilleen.
Nyt eivät enää tuulenpuuskat lakaisseet lakea. Oli kuin taivaan voimat olisivat tahtoneet näyttää mahtiansa, kuin taivaankansi olisi auennut ja syössyt koko sisältönsä vetenä, tulena ja jyrinänä vaivaiseen maahan.
Yhtiön suuren herra inspehtorin kasvot kävivät kalpeiksi kuin kuolema, ja hänen koko olentonsa värisi.
"Tule tänne!" huusi hän toverilleen, mutta toveri ei kuullut. Raivoavan luonnon ulvonta ja jyrinä voitti hänen äänensä.
"Auta minua!" huusi hän toistamiseen.
Mutta nytkään ei toveri kuullut. Valtava vuori tuntui uumeniaan myöten vapisevan.
Herra inspehtori kiemurteli tuskissaan kovalla, kivisellä vuoteellaan ja kouristeli suonenvedontapaisesti kivien raoissa olevaa sammalta. Hän ei uskaltanut nostaa silmiään. Minne hän yrittikin katsoa, näki hän vain tulta ja salamoita.
Yhtäkkiä hän tunsi, ikäänkuin salama olisi lyönyt häntä itseään. Hänen vierellään halkesi harmaakivinen paasi, hän tunsi että joku sattui hänen ohimoonsa ja että lämmin veri virtasi pitkin hänen kasvojaan.
"Herra Jumala!" pääsi häneltä väkinäisenä huudahduksena.
Mutta Herra Jumala jyrähdytteli vain ukkosta ja singahutteli välkkyviä, häikäiseviä salamoita herra inspehtorin pään yli ja antoi hänen kurjana kuin mato kiemurrella kaljulla tunturilaella. Ja suuren herra inspehtorin, joka oli säikytellyt kymmeniä ja satoja ihmisiä, valtasi suuri, vastustamaton kuolemanpelko, yhtenä vilahduksena oli hän näkevinään koko entisen elämänsä, ja hänen äänekäs pelkonsa muuttui sanattomaksi kauhuksi hänen kieriskellessään karulla kalliolla.