"Auta minua!" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti kahden kaamean jyrähdyksen välissä.
"Mitä te oikein vikisette!" kuuli hän äänen sanovan vierellään ja joku tarttui hänen käteensä.
Mutta herra inspehtori ei uskaltanut nostaa katsettaan, vaan makasi edelleenkin suullaan kivipaadella ja kouristeli sammalia.
"Tulkaa tänne suojaan", kehoitti ääni ja käsi tuntui vetävän häntä syrjään.
Herra inspehtori mateli niin hyvin kuin voi käden vetämänä muutamia metrejä, kunnes tunsi olevansa jonkun korkean kalliopaaden suojassa.
"Kylläpä nyt tuli hätä", sanoi taas äskeinen ääni pilkallisesti, ja herra inspehtori tunsi sen laukkumiehensä ääneksi; itsellään hänellä ei ollut rohkeutta avata silmiään.
Herra inspehtori ei ehtinyt vastaamaan myöntävästi eikä kieltävästi. Vielä kerran leimahti huikaiseva salama, jota seurasi vuoren uumenia järisyttävä jyräys, herra inspehtorin koko olento tuntui tärähtävän, jähmettyvän, koko maailma oli hänen silmissään yhtenä ainoana kammottavan punaisena salamana, sitten hän menetti tajuntansa eikä enää muistanut mitään.
Kun herra inspehtori jälleen avasi silmänsä, loisti aurinko täydeltä terältä pilvettömällä taivaalla. Raivottuaan ehkä neljännestunnin oli tunturin rajuilma ohi. Ainoastaan märkä maa ja vertavuotava ohimo muistuttivat hänelle siitä, että jotakin kauheaa, ennen kokematonta oli tapahtunut.
Hänen matkatoverinsa istui lähtövalmiina hänen vieressään, eikä värähdyskään hänen ilmeettömissä kasvoissaan osoittanut, että jotakin erikoista olisi tapahtunut.
"Jokohan lähdemme?" kysyi hän ainoastaan, nähdessään herra inspehtorin avaavan silmänsä. "Taitaa rajuilmakin jo olla ohi."