Herra inspehtori tunsi olevansa ikäänkuin pieni lapsi, joka viime hetkessä on pelastettu jokeen suistumasta. Hän olisi tahtonut itkeä ja nauraa, mutta pohjalla oli heikkous, henkinen heikkous ja ruumiillinen heikkous.
"Kylläpä oli koko ilma", huokasi hän vieden käden ohimolleen ja vaivalla kohottautuen istumaan.
Sitten hän rupesi nenäliinasta laittamaan sidettä ohimolleen, ja kun ei toveri mitään vastannut hänen huokaukseensa, jatkoi hän hetken kuluttua:
"Elämässä sattuu kaikenlaisia olosuhteita ja tilanteita, jotka saattavat miehisen miehen muuttumaan ämmämäisen heikoksi ja naurettavaksi… Tämä esimerkiksi… Tuntuipa minusta äsken kuin olisin seisonut iankaikkisuuden kynnyksellä…"
"Vai siltä tuntui", äännähti pieni mies, ja omituinen, epämääräinen hymy värehti hänen verettömillä, ohuilla tupakanruskeilla huulillaan, "vai siltä tosiaankin pani tuntumaan…"
"Tarkoitan, että tulee ajatelleeksi asioita, joita ei ennen ole ajatellut."
"No, eihän se haittaa, kun ei sellaisia ajatuksia vaivaksi asti tule", arveli laukunkantaja, näköjään välinpitämättömästi, kohenteli ja asetteli laukkuaan ja teki lähtöä.
Näytti siltä, kuin herra inspehtori vieläkin olisi halunnut puhua kantajansa kanssa, mutta tämä alkoi jo jatkaa katkennutta taivalta ja herra inspehtori seurasi häntä kalpeana ja vakavana.
Ihmiset tiesivät kertoa, että herra inspehtori sen jälkeen muuttui suljetuksi ja harvasanaiseksi ja että kiroileminen tykkänään unohtui.
Hyvitys.