Ääretön, suuri hiljaisuus. Ei ääntä, ei värähdystäkään missään, ei harhailevan porotokan kaparoiden kopsetta, ei pedon ulvontaa, ei pakkasen pauketta kuusikossa.
Ja kuitenkin oli luihin ja ytimiin käyvä pakkanen, pakkanen, jonka kylmyyttä ei elohopeamittari olisi kyennyt osoittamaan.
Oli kuin hän olisi seisonut ypöyksinään keskellä maailman kaikkeutta, hän yksinään suksineen, sauvoineen ja viinapulloineen, synkeät ajatukset sydämessä ja puhallellen harmajaa höyryä peskinsä kauluksen raosta kirkkaaseen ilmaan. Jostakin haljakanharmajan taivaan takaa katseli Herra Jumala häntä ja pudisteli ankarasti päätään.
"Hirveillä teillä kuljet, Kalle Kuikka, renki!"
Vähältä ettei värisyttänyt ja vapisuttanut, ja vähältä ettei heittänyt viinapulloa hankeen ja mennyt sitä tietä kauas pois, jonnekin Norjan puolelle, Ruijan kalamiesten luo.
"Joutavia!"
Hän iski sauvansa hankeen ja potkaisi eteenpäin. Oli liiaksi pakkasta, kulku oli huono, lumi helähteli kuin kylmä teräs.
"Joutavia!"
Hän ei tuntenut pakkasta kuin korkeintaan poskipäissään ja nenännipukassaan. Hänen sisimmässään kohisi ja kiehui, ja yhä voimakkaammin hän työnsi sompansa hankeen ja ponnisteli eteenpäin. Ja samalla hän kuitenkin värisi, ei vilusta eikä pelosta, vaan siitä, mitä tuleman piti.
"Kuka käski", mutisi hän itsekseen, "kuka käski hänen työntäytyä tielleni. Odotahan, kun vaan tapaan sinut, Lasse Hiipijä, odotahan…"