Kalle Kuikan silmät välähtivät, ja hän pysähtyi uudelleen, mutta iski sitten taas sauvansa kovaan hankeen.
"Hyi saatana sentään!" kirosi hän ääneen ja ponnisteli hartiavoimin eteenpäin.
Kalle Kuikka koetti ajatella muita asioita, sillä hän tunsi, että jos hän vielä antaisi ajatuksillensa vallan, voisi hän murhata Lasse Hiipijän, pistää huurteisen, kylmän puukkonsa hänen kylkiluittensa väliin. Sellaisesta joutuu eliniäkseen linnaan, ja sinne ei Kalle Kuikka halunnut.
Koston oli Lasse Hiipijä saapa niskaansa, mutta näkymättömän koston, joka ei rankaisisi kostajaa. Kalle Kuikka oli sitä miettinyt jo kolme viikkoa, ja kaksi viikkoa hänellä oli ollut päätös valmis.
"Älähän sure, Kreeta", oli hän sanonut entiselle morsiamelleen, "kyllä
Lasse sen vielä kerran tuntee nahassaan".
Merkillistä, ettei hän sittemminkään voinut olla hellästi ajattelematta Kreetaa, vaikka tämä oli niin rumasti menetellyt. Mutta naisväkihän tahtoo olla niin heikkoa, ja Lasse Hiipijä oli ollut niin hyvä turpavärkistään. Olihan siitä aikoinaan tykkäillyt ison Keskitalon Katrikin, miksei sitten Kreeta.
Herra tiesi, mitä Lasse oli hommaillut sen jälkeen kuin katosi palveluspaikastaan, mutta pari viikkoa sitten oli Kallen ulottuville levinnyt huhu, että Lasse tulisi huomisissa välikäräjissä esiintymään todistajana isäntäänsä vastaan poronvarkausjutussa. Kyllähän koko kihlakunta tiesi, ettei isäntä tahallaan merkitsisi omakseen toisen poroa, mutta tässä olivat pahat sormet pelissä, ja Lassen sai rahalla, mihin sitä vain ilkesi tahtoa. Ja huomisissa käräjissä piti Lassen esittämän väärä todistuksensa.
Mutta siitä ei tulisi mitään, ei kerrassaan mitään, hukkaan menisivät
Lasselle annetut rahat.
"Että ilkeäisikin vielä, ryönä, tulla Kreetankin näkyviin. Vaikka miksei se tee mitä tahansa, kun vain saa tarpeeksi rahaa! Eikähän sen tarvitsisi Kreetaa katsella kuin joku tunti ja sitten taas mennä sinne, mistä on tullutkin."
Äkkiä hän pysähtyi ja kaikki hänen lihaksensa jännittyivät.