"Jokohan nyt…"
Hänen tottunut korvansa erotti poron tolvan ja ahkion jalaksen sälinän lunta vasten. Jokohan se viimeinkin olisi Lasse?
Komeastipa se olisi vääränvalantekomatkalle pantu, jos oikein porolla. Hiihtää sen olisi sopinut kuin muittenkin vertaistensa. Mutta keljujahan niitä aina onnistaa maailmassa.
Kalle lähti nopeasti hiihtämään ääntä kohti, ettei ajaja kerkeäisi sivuuttaa, ja pian hän sai kulkijan näköpiiriinsä.
Silmänräpäyksen ajan tuntui Kallesta, kuin kaikki syvyyden pirulliset voimat saisivat hänet valtaansa, ja toinen käsi tapaili vaistomaisesti leukun kahvaa, mutta jo seuraavassa hetkessä valtasi hänet viileä rauhallisuuden tunne. Nyt ei saanut näyttää vihaansa, jos mieli onnistua.
Lasse Hiipijä tolvautti poroansa pitkin vaaraa ja oli juuri sujauttamaisillaan rinnettä alas jängälle, kun hän huomasi Kallen. Hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja kauhu, ja hän näytti aikovan kiirehtiä poroaan ikäänkuin ei olisi Kallea huomannutkaan, mutta Kalle ehätti hänet.
"Hei — — Lasse — — hei!"
Lasse Hiipijä heivautti elukkaansa, muttei voinut salata hätääntymistään.
"Ka, sinäkö se siinä! Terve!"
"Terve, terve", vastasi Kalle tarkastellen, olisiko Lassella vastoin tapaansa pyssyä mukana.