Lasse meni ahkiollensa ja penkoi siellä jonkun aikaa. Kun hän sitten palasi takaisin, lihapalaa jyrsien ja lumessa kaalaten, pani Kalle merkille, että hän pahasti horjahteli.
"Joko kelpaa?" kysyi Kalle, Lassen taasen istuuduttua.
"Kelpaako? Miksei kelpaa, jos sinulla vaan riittää. Ja hyvähän on, että edes jotain lystiä riittää. Sitä lystiä Kreetan kanssa ei riittänyt kauan aikaa…"
Veri hulvahti Kallen päähän, hän puri hampaitaan yhteen, ja hänen valtasi taas himo tarttua Lassea kurkkuun ja kuristaa hänet siihen paikkaan. Hän kohottautui jo istualtaan, mutta laskeutui taas.
"Ei riittänyt", kirosi hän hampaittensa raosta.
"Eikä kannata surra", lallatteli Lasse edelleen, huomaamatta, mitä hänen puheensa toiseen vaikutti ja ryypäten pullosta kehoittamatta, "samanlaisia ne ovat kaikki, ja lintu on Kreetakin…"
"Kyllähän minä sen huomasin ja siksi annoin sen olla alallaan."
Lasse ikäänkuin selveni ja tuli järkiinsä, kuullessaan Kallen äänen.
"Pahaa se kuitenkin taisi tehdä?" kysyi hän.
"Minkä lienee tehnyt", mutisi Kalle katsoen yhä valkoiseen lumeen ja koettaen salata yltyvää palelemistaan. "Minulla oli jo toinen tyttö tiedossa."