Siihen ei vastattu mitään, mutta mulkoiltiin sitä vihaisemmin.
Kotonaan sai hän talvisin vedättää halot ja hakata puut. Se olikin hänestä hauskaa työtä, sillä hän sai silloin olla rauhassa ja viettää päivänsä rupattelemalla Antin kanssa. Ikävintä vain oli kotiin tulo, jos isä oli sattunut käymään savotalla ja joutunut tekemisiin Tornion Pekan tai muitten viinakauppiaitten kanssa. Silloin hän aina varmasti manasi ja löi. Parasta oli, että hän joi itsensä niin tukkihumalaan, ettei kyennyt muuhun kuin nukkumaan.
* * * * *
Eräänä kesänä Anna sai omituisen päähänpiston. Oli pahin sääski-aika, kuumin ja toimettomin aika kesästä, kun hän varusti itsensä eväillä viikoksi, otti pikku Antin ja kirveen mukaansa ja alkoi sauvoa itseään Angeljokea ylös. Se oli kapea ja huonokulkuinen joki, joka laski Luiroon, ja sitä myöten kuljettiin ulkoniitylle. Ensi kesänä sinne piti tulla tukinlasku, nelisenkymmentätuhatta puuta piti laskettaman sitä myöten Luiroon ja Luirosta Kemijokisuulle asti. Yhtiön herrat olivat käyneet väyliä katselemassa ja Matti Räiskönkin tuvassa puhelleet joen kulkukelvottomuudesta.
Anna oli yhtiöherrain kanssa täydelleen samaa mieltä. Hän sai joka kesä tuskitella joen kanssa ja tiesi tarkoin, mitä sillä kulkeminen merkitsi. Puita oli kaatunut poikki joen, ettei tahtonut alta päästä, ja jotkut olivat taittuneet ja jääneet poikkiteloin veteen makaamaan, että vene piti vetää ylitse, jos aikoi eteenpäin päästä.
Nyt, joutilaana aikana, oli kyllin tilaisuutta siivota koko joki, niin eivät esteet enää olleet vastuksina, ja kun uittokin käy ensi kesänä nopeammin, niin pääsee pikemmin erilleen uittomiehistäkin, jotka tietysti juovat ja rähisevät ja pitävät isääkin mukanaan. Tällaista ei tietystikään kukaan muu kuin yksi niistä yksinkertaisimmista olisi ajatellut, sillä maamme pohjoisimmissa kihlakunnissa ajatellaan ylimalkaan vain kuluvaa päivää, eikä kenenkään päähän pälkähtäisikään ruveta joen siivoukseen ilman erityistä palkkaa, kaikkein vähimmin, kun siitä olisi muillekin hyötyä. Ja vanhempansa äänekkäät ja repäisevästi lausutut varoitukset tyynesti kestäen Anna suoriusi työhön.
Hiukan vaikeaahan se oli, joen siivoaminen, mutta menihän tuo kuitenkin, kun sai olla rauhassa. Tahtoi toisinaan ottaa rintaan niin kipeästi, venekin oli raskas ja Antti tahtoi itkeskellä, kun sääsket pistelivät. Mutta Annalla oli hyvät keinot pitää häntä hyvällä tuulella. Hän oli, puolittain salaa, tehnyt juuston, josta tarjosi Antille makupalan aina kun tämän yritti paha mieli vallata, ja kun hän osoitti rannalla seisovaa poroa tai katkaisi puun, joka sitten lähti kovaa vauhtia viilettämään myötävirtaa, niin se sai Antin nauramaan ja ihastuneena taputtamaan käsiään.
Viikon kuluttua oli joki perkattu niin hyvin kuin Anna heikoilla voimillaan sen saattoi tehdä, ja erilaista oli nyt perämelassa laskea kotia kohti, kun joki oli esteistä vapaa eikä tarvinnut taistella puolilahonneiden puunrunkojen ja juurakoitten kanssa. Annan isä ei kuitenkaan jaksanut ymmärtää sellaista järjenjuoksua, joka pani muitten hyväksi työtä tekemään — olihan tuosta puropahasesta toki ennenkin päästy kulkemaan — ja lisäksi ilman palkkaa. Sitä paitsi hänen terävä silmänsä oli huomannut, että vene oli joenperkkausmatkalla turmeltunut (mikäli siinä enää oli turmeltumisen varaa ollut), ja koettelemalla kävi hänelle selväksi, että myöskin kirveen terä oli tylsistynyt. Tästä hän äkämystyi ja sydäntyi.
"Sinut vie piru, ellet laita niitä kuntoon jälleen", ennusti hän mahtipontisesti, ja hänen rakas vaimonsa säesti puoliääneen:
"Turmelee vielä talon tavarat joutilaitten souveissa. Kuka ne lopuksi maksaa!"