Metsäherra ei vastannut mitään, vaan istuutui taas jakkaralle äänettömänä ja synkkänä. Vähitellen palautui pirttiin painostava hiljaisuus, emäntä toimitteli viimeisiä ilta-askareita tuon tuostakin puoliääneen sähähtäen lapsille, ja isäntä istahti rahille nojaten päätään nyrkkeihinsä. Silloin tällöin vaihtoivat metsäherran työmiehet jonkun tyytymättömän sanan keskenänsä. Vihdoin kaikki kävivät levolle, työmiehet pirtin lattialle heitetyille porontaljoille, talonväestä mikä porstuakamariin, mikä ulkohuoneiden ylisille. Ainoastaan metsäherra ei liikahtanut paikaltaan sairaan tytön vierestä, ja Antti-veli nukahti sisarensa vuoteen jalkopäähän.
Pian kuului pirtistä vain tasainen, tahdikas kuorsaus, johon silloin tällöin sekaantui sairaan vaisu valitus.
Yön hämärä laskeutui yli seudun, yli metsien, vuorten ja soitten ja yli vuolaasti virtailevan Luiron.
* * * * *
Metsäherra oli torkahtanut ja havahtui, kun kostea käsi kosketti hänen kättään. Hän ei muistanut, missä oli, ja hieroi kotvan silmiänsä. Taivaanranta ruskotti veripunaisena, kuvastuen jokeen, joka näytti virtaavan eteenpäin kuin tulivirta.
Vihdoin hän kuuli heikon äänen mainitsevan nimeään, ja silloin hän heräsi todellisuuteen.
"Anna, lapseni, mitä sinä tahdot?" kuiskasi hän kumartuen sairaan vuoteen yli.
Häntä kohtasi vain kuoleman tuskissa olevan tyttö-raukan polttava katse ja hänen kuuma, läähättävä hengityksensä, ja kaksi kylmänkosteaa kättä tarttui hänen käteensä.
"Te ette saa olla isälle vihainen", kuiskasi Anna, katsoen häntä syvään silmiin ikäänkuin vannottaakseen. "Ettehän ole… ettehän? Hän ei oikeastaan ole paha, hän on vain sellainen…"
"Kyllä minä ymmärrän, lapsiraukka…"