Kuoleva ei näyttänyt kuulevan hänen viimeisiä sanojaan, hänen katseensa herpautui ja tuli rauhalliseksi ja kaukaa tähtääväksi, vaikka kädet yhä pysyivät otteessaan.
"Antti-raukka, hänen ei tule hyvä olla, tämä ei ole oikea paikka kipeille", jatkoi Anna hetken kuluttua rauhallisemmin.
"Älä sure, tyttöseni", keskeytti metsäherra, "kyllä minä huolehdin
Antista…"
Kuolevan katseessa kuvastui sanomaton ilo ja kiitollisuus.
"Sitten minun on hyvä olla", kuiskasi hän hiljaa.
Kädet irtaantuivat otteestaan ja pää painui hiljaa vuoteelle. Hengitys kävi yhä heikommaksi, kunnes sitä ei lopuksi enää kuulunut ollenkaan.
Juuri silloin nousi aurinko yli vaaran, levittäen säteensä joelle, joka nyt näytti virtaavan vilkkaammin ja iloisemmin.
Metsäherralta vaipui pää käsien varaan, ja näin hän jäi odottamaan ihmisten ylösnousua.
* * * * *
Aamulla Antti koetti saada sairasta hereille, mutta kun ei siinä onnistunut, parahti hän sydäntä vihlovaan, onttoon itkuun, joka ei tahtonut ottaa heretäkseen. Viimein hän kuitenkin vaikeni ja jäi suurin, ihmettelevin silmin katselemaan sisarvainajaansa, joka siinä makasi valkeana, silmät puoliummessa ja suu hymyyn vetäytyneenä.