"Katsohan, Annan on hyvä olla", lohdutteli metsänhoitaja. "Me viemme
Annan kirkkomaalle, ja sinä jäät minun tyköni."
Antti ei ymmärtänyt, mistä oli kysymys, vaan pisti sormen suuhunsa ja katseli vuoroin metsäherraa, vuoroin kuollutta sisartaan.
Yhtä ymmärtämättöminä, sormi suussa ja sanattomina katselivat toisiaan toiset sisarukset. Heistä oli käsittämätöntä, että heidän vanhin sisarensa nyt oli ikuisesti poissa. Vähitellen alkoivat he kuiskailla keskenään, ja kyyneleet nousivat heidän silmiinsä. Emäntä alkoi liikuskella askareillaan tuon tuostakin tukahduttaen nyyhkytyksiään.
Viimein vääntäytyi sisälle isäntäkin ja istahti penkille, ruveten täyttämään piippuaan, huomaamatta mitä oli tapahtunut.
Metsäherra havaitsi velvollisuudekseen sopivalla tavalla tehdä se tiettäväksi.
"Täällä ei tarvittukaan mitään köysiä", lausui hän juontaen äänensä pehmeäksi ja rauhalliseksi. "Anna pääsi pois ilman kenenkään apua."
Oli kuin käärme olisi pistänyt Räiskön Mattia, piippu jäi lataamatta, ja sanattomaksi jääneenä meni hän ovesta ulos.
Hän aikoi mennä kotaan, mutta pysähtyi ovelle. Ovea vasten pystyssä seisoi Annan entinen heinäharava. Matti hätkähti ja peräytyi askeleen, mutta astui sitten lähemmäksi ja siveli haravanvartta hellästi ja varoen, aivan kuin olisi pelännyt, että se särkyy.
"Annan harava!" kuiskasi hän, ja hänen leukansa värähti.
Minne hän vain katsoi — kaikki kertoi hänestä, joka kuolleena makasi pirtin loukossa: aita pihamaan ympärillä, hakatut puut vajassa, heinät ladossa.