Matin tuli paha olla. Häntä itketti, mutta oli kuin olisi kurkussa ollut jokin este. Hän ei voinut itkeä. Viimein hän kulkeutui Angeljoen rantaan. Suuri purolohi meloutui juuri rantaa kohden kirkkaassa vedessä, mutta Matin nähdessään se nopeasti kääntyi ympäri ja katosi.
"Murhaaja!" näytti se sanovan, sukeltautuessaan syvyyteen.
Silloin Matin mieleen muistui joenperkkaus ja kolme kaunista sadan markan seteliä, jotka nyt olivat viinanmyyjäin hallussa. Hän lysähti mättäälle, ja hänen hartiansa alkoivat nytkähdellä.
Kun hän viimein illansuussa palasi tupaansa, kalpeana kuin ruumis, vallitsi siellä outo hiljaisuus. Annan ruumis, pikku Antti ja metsäherra seurueineen oli poissa. Oli kuin koko talon yli olisi levännyt äänetön kirous.
"Kirkolle vei Annan", selitti viimein emäntä itkunsekaisella äänellä, "ja parasta olikin, että saa edes kunniallisen hautauksen. Antin sanoi pitävän omanaan… Anna oli yöllä siihen tapaan puhunut…"
Matti katseli raivostuneena, mielipuolen tavoin ympärilleen. Sitten hän löi päähänsä ja huusi:
"Perkele!"
Ja purskahti pienen lapsen hillittömään itkuun.
* * * * *
Joulun alusviikolla Matti yritti hirttää itsensä, mutta vaimo sai sen estetyksi. Nyt he molemmat ovat hartaita uskovaisia, vaikkei talonpito silti tahdo olla sen parempaa.