"Muistan", vastasi Saarikoski painaen päänsä alas.
"Mikset sitten pitänyt sitä mielessäsi?"
Santeri Saarikoski ei enää tahtonut pahentaa asiaa puolustelemalla itseään. Metsänhoitaja Brovallin puhe oli todellakin ollut hyvin helposti tajuttava: "Te saatte joka ilta juoda itsenne humalaan, jos teitä haluttaa, ja lyödä vaikka päänne seinään, jos sellaisesta olette huvitettu, mutta sanaa 'rakkaus' älkää minun kuulteni millään kielellä lausuko älkääkä juosko kuutamossa pappilan mamsellin kanssa pitkin tuntureita niinkuin tuo viheliäinen Häggqvist, joka minun sen takia täytyi toimittaa täältä pois etelään, — hän oli edeltäjänne. Joudun suunniltani sellaisesta. Olkaa muuten tervetullut, herra metsäkonduktööri!"
Puhe, joka aluksi oli tuntunut hiukan omituisen, vanhan herran leikkipuheelta, olikin vakaisinta, seurattavaksi aiottua totuutta. Tosin Saarikoski olikin pitkin aikaa kartellut Brovallille arkaa puheenaihetta, eikä pappilan mamsellikaan, huolimatta siitä, että hän oli pitäjän ainoa sivistystä saanut neitonen, ollut Saarikoskeen erikoisesti vaikuttanut, mutta miten lieneekin hän tänä iltana unhottanut itsensä…
Santeri Saarikoski oli puolen vuoden kuluessa oppinut, vaikka hyvin vähän, ymmärtämään esimiestänsä. Ja hän sääli Brovallia vilpittömästi.
"Tuollaiseksi käy hienoinkin mies", oli hän usein ajatellut katsellessaan esimiestään, "kun elää kolmatta vuosikymmentä poissa ihmisten ilmoilta ainoana seuranaan suurisuinen ja riehakka emännöitsijä ja kesäisin leimaustyössä olevat raakaluontoiset sutkit…"
Hän olisi kernaasti esittänyt jonkun anteeksipyynnön, lausunut jonkun sanan selitykseksi, mutta hän ei tohtinut häiritä päämiehensä nähtävästi synkkiä mietteitä. Ja kuta kauemmin hän Brovallia katseli, sitä selvemmin hän tuli huomaamaan, ettei pitkällinen yksinäisyys, karu ympäristö ja yksitoikkoiset ihmiset olleet voineet hioa hänestä pois hänen perinnöllistä hienouttaan ja että hänessä sittenkin oli jotain jäljellä kanslianeuvoksen pojasta ja piispan pojanpojasta ja entisestä suuresta kavaljeerista.
* * * * *
Ulkona raivosi myrsky. Tuuli puhalteli tunturinsolasta suoraan järvelle, ja lumipilvet möyrysivät ilmassa. Silloin tällöin tärähtivät ikkunaruudut oudosti ja kaameasti, ja pihalta kuului, miten vihuri paiskeli auki jääneitä ovia. Kukaan ei ollut enää liikkeessä, ei edes yksinäinen lappalainen tolvauttanut poroaan ohi yksinäisen puustellin ja häirinnyt talossa vallitsevaa hiljaisuutta. Manta, emännöitsijä, oli ehkä jo mennyt levolle, jätettyään työhuoneen pesään viritetyn valkean hoitamisen herrain huoleksi.
Santeri Saarikoskea alkoi vähitellen vistottaa. Jo ennenkuin hän oli Brovallia edes nähnytkään, oli hän toveriensa kuullut kertovan hänestä enemmän tai vähemmän uskottavia historioita, hänen sivistyneiden ihmisten pelostaan, hänen raivokohtauksistaan, kun hän suuttui, ja siitä ylenkatseesta, jota hän tunsi naisia — ja varsinkin nuoria naisia — kohtaan. Santeri Saarikosken mielikuvitus alkoi työskennellä, ja hänet valtasi selittämätön, tuskallinen kammo.