Brovall ei muuttanut asentoaan. Hän täytti lasinsa ja tyhjensi sen ja heitti tuon tuostakin läpitunkevan katseen toveriinsa.
Vihdoin hän katkaisi hiljaisuuden, ja Saarikoskesta tuntui, kuin raskas paino olisi pudonnut hänen hartioiltaan.
"Sano minulle", kysyi hän, "eivätkö ihmiset pidä minua vähän hullunsekaisena? Ei tosin aivan pähkähulluna, mutta kuitenkin sellaisena, jolla ei jokainen kaira ole oikein paikoillaan."
Saarikosken oli vaikea vastata kysymykseen. Hän ei tiennyt, mikä hänen vastauksestaan voisi olla seurauksena.
"Sano vain totuus", tiukkasi Brovall. "Totuudenrakkaus kaunistaa nuorisoa."
Saarikoski yskäisi, ennenkuin puhui.
"Kyllähän setää moni pitää hiukan omituisena", vastasi hän sitten.
Brovall naurahti kuivasti ja katkerasti.
"Arvasin sen", sanoi hän. "Mutta sanohan vielä, eikö hoitoalueeni ole kukkatarhan tavoin hoidettu ja eikö arkistoni ole niitä ihanteellisimpia? Minä tunnen hoitoalueeni jokaisen puun. Persoonallisesti, poikaseni, persoonallisesti, enkä metsänvartijan kautta. Perhana, luulen, että kruunu saa suurennuslasi kädessä hakea virkamiestä, joka on niin hanakka virkatehtävissään kuin juuri minä, Carl Eneas Brovall."
"Se täytyy jokaisen tunnustaa", myönsi Saarikoski innokkaasti.