"Mitenkä ne viisaat sanovatkaan: seurustelu teroittaa ajatusta, mutta yksinäisyys on neron koulu", sanoi hän otettuaan muutaman siemauksen lasistaan. "Minun pitäisi siis kaiken todennäköisyyden mukaan olla suuri nero. Ja kuitenkin ihmiset… niin, yhtä lystiä: neron ja hulluuden rajahan on hiuksenhieno. — Mutta suuri nahjus minä joka tapauksessa olin…"
Brovallin otsasuonet pullistuivat, kuten aina kun hän suuttui, ja nytkin hänen sisässään näytti syttyvän suuri, selittämätön viha, joka vain odotti tilaisuutta saadakseen purkautua.
"Nahjus minä olin, auttamaton nahjus", jatkoi hän kiivaasti ja kiihtyen joka sanalta, aivan kuin peläten, ettei kerkeäisi sanoa sanottavaansa, "ja kuitenkin minun isäukkoni oli oikea mallieksemplaari isäukkojen joukossa ja äitini maailman hienoimpia naisia, ja nyt he ovat molemmat poissa surkean poikansa takia, epäilemättä maailman surkeimman pojan…"
Sanoessaan viimeiset sanansa näytti metsäherra olevan valmis sulamaan kyyneliin, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja huokasi syvään. Se näytti häntä rauhoittavan, ja hän jatkoi:
"Vai onko sinusta mitään logiikkaa ja järkeä siinä, että kun hän jätti minut ottaakseen luutnantin, jolla tosin oli koreat vaatteet, mutta joka ei omin varoin kyennyt saamaan edes housuja kinttuihinsa ja joka nyt kuuluu kuolleen jättäen vaimonsa ja lapsensa yhteiskunnan hartioille, niin heittäydyin hentomieliseksi, vuoroin itken, nauran ja välillä lueskelen ja ennenkuin aavistankaan, olen vastaleivottuna metsäkonduktöörinä matkalla hoitoalueeseeni tänne pohjoiseen… Minustahan piti tulla vähintään kansliatirehtööri… Enkä koskaan unohda isäukon pitkiä ja liikuttavia puheita enkä äitiäni, jonka sielua Herra armahtakoon. Ja tuo kaikki yhden ainoan naisen takia, joka ei, kuten isäni kalliisti vakuutti, ollut ajatuksenkaan arvoinen. Ehkäpä, jos olisin ukko-vainajaa totellut, asia olisi unohtunut ja minä olisin löytänyt säädylleni ja arvolleni sopivan vaimon, mutta mitä minä tein! Ajatus, kuinka olisi voinut olla, ei mennyt mielestäni, ja täällä olen yhä maatunut. Ei mene mielestäni, kuinka alussa vaivuin täällä apatiaan, tylsyyteen, miten sitten koetin unohtaa lukemalla, hankkimalla itselleni kihlakunnan suurimman kirjaston, vihdoin väsyin siihen ja aloin juoda niin, että peljättiin minun imevän itseeni koko maan viinavarastot, ja lopuksi heittäydyin järkeväksi, hoidin hoitoaluettani kukkatarhan tavoin, luin, join, ja kirjoittelin asioita, joita ei kukaan muu kuin minä ole lukenut. Mutta ajatus, kuinka olisi voinut olla, ei vieläkään ole mennyt mielestäni, ja jokainen nuori nainen tekee minuun saman vaikutuksen kuin niljakka, mateleva käärme…"
Brovall oli noussut istuimeltaan ja mitteli huonetta pitkin askelin.
Jokainen lausuttu sana näytti jännittävän hänen hermojaan.
"Ei mitään järkeä eikä logiikkaa", huokasi hän. "Ja sittenkin se oli todellista, ensimmäistä ja ainoaa…"
Saarikoski tunsi syvää myötätuntoa esimiestään kohtaan, huolimatta siitä, että kertomus oli kovin ylimalkainen, mikä johtui siitä, ettei kertoja omien, vilkkaasti vaikuttavien muistojen takia uskaltanut kertoa yksityiskohtia, peläten näiden saavan hänet suunniltaan.
"Olen kuullut, että rakkaus on ikuista", sanoi Saarikoski, koettaen saada puheen entiselle tolalleen.
Brovall pysähtyi kuin halvauksen saaneena, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän pyyhkäisi kaikki pöydällä olevat esineet lattialle ja iski nyrkkinsä pöytään, jotta pöydänkansi halkesi.